Menetysten myötä Anne Kukkohovista kasvoi elämän tutkimusmatkailija, joka heittäytyy rohkeasti, luottaa avoimuuteen, eikä käännä katsettaan ihmisen surulta.
TEKSTI | Fanni Mikkonen KUVA | Pasi Liesimaa
Anne oli 12-vuotias, kun hän saapui koulusta kotiin ja sai kuulla isoveljensä tehneen itsemurhan. Veljen kuolema oli lapsuuden loppu.
Kuoleman jälkeen lapsuudenkotiin laskeutui hiljaisuus. Vanhemmat kantoivat syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, ja vaikka veljeä oli yritetty auttaa, syntyi huonommuuden tunne ja häpeä. Kokemus siitä, ettei perhe ollut onnistunut pitämään lastaan hengissä, kiinni tässä maailmassa. Että oli epäonnistuttu perheenä.
Herkässä, lapsuuden ja teini-iän suvannossa Anne olisi kaivannut keskusteluapua ja tukea menetykseen, mutta kodin piirissä vallinnut häpeä ja ympäröivien ihmisten hiljaisuus sekä kyvyttömyys keskustella, saivat Annenkin vaikenemaan. Hän ei halunnut kuormittaa vanhempiaan, joiden voimat olivat menneet veljen auttamiseen ja kuoleman jälkeisiin itsesyytöksiin.
Suru oli kestettävä
Anne, joka oli jo pienestä asti osannut kuulostella herkällä korvalla kodin tunnelmaa, kantoi vastuuta ympäristöstään. Ulospäin oli näytettävä, että asiat olivat hallinnassa ja arki jatkoi kulkuaan. Menetyksen käsitteleminen oli liian tuskallista, eikä siihen ollut keinoja; aika oli erilainen kuin tänään, eikä puhumisen tärkeyttä liiemmin korostettu. Jokainen jäi yksin surunsa kanssa pärjäämään. Se oli vain kestettävä.
Vaikka elämä jatkui, ja lapsuudenperheessä elettiin myös hyviä, tavallisia hetkiä, oli Annen löydettävä oma tie. Veljen kuoleman jälkeen, Anne kovetti itsensä, ja alkoi irtaantua kodin piiristä ja suunnata kohti nuoren naisen omaehtoista elämää. Nuoruuteen kuului elämään heittäytymistä ja välillä hullunrohkeiden riskien ottamista. Veljen kuolema iski tajuntaan elämän rajallisuuden, josta seurasi voimakas halu elää nyt eikä ”sit joskus”. Tuli tarve suunnata katse menneen sijaan tulevaisuuteen. Mallin työt veivät Annea maailmalle jo nuorena, ja sädehtivä nuori nainen osasi pitää taitavasti myös kulisseja yllä. Itkut itkettiin yksin suljettujen ovien takana.
Keho on viisas
Tänä päivänä Anne tietää kehon olevan viisas; se kertoo tavalla tai toisella, kun emme voi hyvin. Käsittelemättömät traumat ja tunteet näkyivät Annen elämässä muun muassa paniikkikohtauksina. Annen ollessa kaksikymmentä, silloinen poikaystävä kysyi varovasti Annelta isoveljen kuolemasta. Kukaan ei ollut aiemmin kysynyt aiheesta, niin vaiettu kuolema oli ollut. Kysymyksen seurauksena pato aukesi, ja Anne alkoi ensimmäistä kertaa tietoisesti miettiä ja purkaa menetyksen kokemuksiaan.
Toinen merkittävä itsetutkiskelun paikka koitti, kun Annesta tuli äiti. Vanhemmuus toi pintaan suojelunhalun ja kysymyksen siitä, kuinka pitää pieni ihminen hengissä ja hyvinvoivana? Samalla hän alkoi pohtia, kuinka itse voisi voida paremmin. Anne alkoi etsiä tietoa ja päätyi niin psykologian kuin kehollisten hoitomuotojenkin pariin. Terapiassa hän pääsi pureutumaan trauman toimintamekanismiin ja sanoittamaan kokemuksiaan. Hiljaisuus ja häpeä alkoivat muuttua kehoa sekä mieltä hoitaviksi sanoiksi ja avoimuudeksi. Anne toteaa myös kollektiivisen ajan olleen tällöin hänen puolellaan, sillä avun hakeminen ja asioista puhuminen alettiin nähdä yleisesti tervehdyttävässä ja positiivisessa valossa.
Oman prosessin myötä Annen katse siirtyi entistä vahvemmin omaan äitiin. Hän näki, kuinka äiti oli jäänyt kiinni suruun, ja Anne pyrki monin keinoin saamaan äitinsä puhumaan kokemuksistaan. Hän halusi korjata äidin. Anne toivoi, että äiti ja tytär voisivat kohdata aikuisina naisina ja tutustua toisiinsa syvällisellä tasolla. Ja äiti löytäisi elämässään uuden polun. Sellaisen, jolla hän olisi kohdellut itseään lempeästi ja ymmärtänyt olevansa avun arvoinen. Polun, jossa lapsen itsemurha ei määrittelisi äidin koko elämää. Ettei avun hakeminen olisi merkki heikkoudesta.
Anne olisi myös tahtonut keskustella äitinsä kanssa nuorena menehtyneen veljensä elämästä, ja ymmärtää tämän maailmaa ja kuolemaa paremmin. Kuolema pysyi kuitenkin vaiettuna aiheena Annen ja äidin välillä.
Elämä on tässä ja nyt
Äidin kuoleman myötä Anne joutui hyväksymään, ettei äiti koskaan vapautunut surun tuomasta syyllisyydestä. Luopumista edelsi kuitenkin kokonainen elämä jaettuine hetkineen. Yksi hetkistä oli Annen hänelle ja äidilleen järjestämä matka Pariisiin. Matkaan lähtiessä Anne päätti lopettaa äidin korjaamisen. Enää ei tarvitsisi miettiä mitään, ei menneitä eikä tulevia hetkiä. Voisi vain olla. Niin yhteisellä matkalla kohtasivat kaksi aikuista naista, äiti ja tytär, kumpikin oman polkunsa kulkeneina.
Tämän päivän Annessa on paljon samaa kuin nuoressa Annessa: elämä on tässä ja nyt, eikä ”sit kun”. Hän uskoo edelleen rohkeuteen ja heittäytymiseen. Siihen, että kannattaa rakentaa omannäköistä elämää, kokeilla itseä kiinnostavia asioita eikä ajatella liikaa, mitä muut ovat mieltä. Muuten jää tärkeitä kokemuksia ja seikkailuja kohtaamatta.
Menetykset ovat myös opettaneet, että puhuminen ja avoimuus kannattavat. On tärkeää hoitaa itseään ja kurottaa kohti auttavaa kättä. Ettei raskaiden elämänkokemusten tarvitse lamaannuttaa ja viedä ihmisiä erilleen, vaan ne voivat olla yhteen tuovia voimia. Niistä voi versoa jotakin kaunista; täyttä elämää, johon mahtuu kaikki maailman sävyt.
Juttu on julkaistu Surunauha-lehdessä 1/2024.
Anne toimii Nuori suru- hankkeen suojelijana. Hankkeen tarkoituksena on tukea nuoria, joiden läheinen on menehtynyt itsemurhan tai henkirikoksen uhrina.
Miksi lähdit mukaan hankkeen suojelijaksi?
”Tähän projektiin oli todella merkityksellistä lähteä mukaan. Kun itse on kokenut isoveljen itsemurhan lapsena, se kulkee mukana tavalla tai toisella koko loppuelämän. Onneksi nykyään traumoja osataan käsitellä ja apua on olemassa ja moni hakeekin apua vanhempana. Mutta toivoisin suoraa apua nuorille, välittömästi.”
Minkälaisia terveisiä haluaisit lähettää menetyksen kokeneille, Nuori surun -hankkeen nuorille?
”Vaikka tämä kuulostaa kliseeltä, niin hae apua. Heti. Suru kulkee aalloissa, mikä voi tehdä oman olon erikoiseksi. Voit tuntea epätoivoa, vihaa, lohduttomuutta, välinpitämättämyyttä, häpeää tai syyllisyyttä. Ymmärrä, että se kuuluu asiaan. On ihmisiä, jotka sulkeutuvat (kuten minä tein aluksi), jolloin taakka oli kahta kauheampi kantaa. Kun aloin puhua asiasta – pikkuhiljaa – koen, että kaikki, mitä omassa elämässä on tapahtunut, on myös kehittänyt omaa resilienssiä. Ei välttämättä tule oloa, että jokaisesta pienestä takapakista pitäisi saada kriisi aikaan, vaan perspektiivi laajenee huomattavasti.”
Millainen tuki ja apu sinua on auttanut surussa parhaiten?
”Itse en 12-vuotiaana saanut apua ja sulkeuduin pahasti. Tein mitä halusin, koska en halunnut tuntea mitään. Turrutin tunteeni. Mutta nyt aikuisena olen purkanut sen kaiken itsestäni ulos, ja siksi tämän aiheen suojelijaksi tuleminen oli iso kunnia. Vaikka suru muuttaa muotoaan, se voi lopulta tehdä ihmisen mielestä joustavan kestämään myös muita haasteita ja lopulta voit auttaa muita. Ja se tekee kokemuksesta merkityksellisen. Että voi auttaa muita kertomalla oman tarinasi.”
