Yhteisö voi tarjota lohtua, mutta myös satuttaa. Silloin kun eniten tarvitsemme toisiamme, myös helpoimmin haavoitumme toisten käsissä. Miten uskaltaa liittyä toisiin myös suruista suurimmissa?
Elämme ajassa, jossa ihmisyyttä ymmärretään ennen kaikkea yksilöiden kautta. Yksilön vapaus ja vastuu, yksityisyys ja yksilöllisyys ovat läntisessä maailmassa ja suomalaisessa yhteiskunnassa itsestään selviä arvoja. Kulttuurissamme yksityisyys tahtoo tulla ennen yhteisöllisyyttä. Yksilökeskeiset arvot värittävät myös kohtaamisiamme mielenterveyden järkkymisen, itsetuhoisuuden ja surun kanssa. Siksi jäämme helposti yksin juuri silloin, kun eniten tarvitsisimme yhteisöä ympärillemme.
Vaikka tämän päivän terveydenhuolto näkee itsetuhoisuuden ensisijaisesti yksilöllisenä ilmiönä, elävät itsetuhoisuuden ja itsemurhan jäljet suhteissa ja yhteisöissä. Myös itsetuhoisuuden taustalla vaikuttavat syyt ovat yksilöllisten lisäksi ihmisten välisiä, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia. Yksilökeskeisessä todellisuudessa vertaistukijärjestöt ovat yhteisöllisyyden todeksi tekijöitä ja sanansaattajia. Niiden ansiosta yhteiskunnastamme löytyy ovi, johon koputtaa, kun tarvitsee vaikean kokemuksen ympärille yhteisön. Aina ovesta astuminen ei kuitenkaan ole helppoa.
Ihminen syntyy yhteisöön ja yhteisöstä
Jotta voimme tulla itseksemme, meidän on ensin oltava osa jotain itseämme suurempaa: yhteisöä. Ensimmäinen yhteisömme on yleensä perhe ja suku. Vähän myöhemmin tärkeiksi muodostuvat vertaisten yhteisöt, kuten päiväkoti, koulu, harrastukset, työ, aatteet ja uskonto. Läpi elämämme yhteiset toimet, arvot, päämäärät tai kokemukset sitovat meidät pienemmiksi ja suuremmiksi, tiiviimmiksi ja löyhemmiksi yhteisöiksi. Lapsi oppii itsestään ja omasta mielestään, kun tulee peilatuksi toisten katseissa, äänenpainoissa, sanoissa ja teoissa. Peilaus ei ole koskaan täydellistä, mutta kehityksellemme välttämätöntä. Se jättää meihin jälkensä. Osa niistä jäljistä on kipeitä.
Yhteisöillä on monet kasvot
Kasvaessamme opimme, että yhteisöillä on monet kasvot. Yhteisö voi suojella, kannustaa ja lohduttaa, opastaa ja auttaa kasvamaan. Se voi myös satuttaa, lannistaa tai häpäistä, pakottaa muottiin tai sysätä syrjään. Läpi elämämme me tarvitsemme muita ihmisiä, ja siksi muilla ihmisillä on valta myös haavoittaa meitä. Mitä enemmän meihin sattuu, sitä enemmän me tarvitsemme ja sitä helpommin me haavoitumme. Siinä on ihmisyyden kipeä ristiriita.
Siksi kai yritämme niin usein kestää yksin sellaista, minkä kantamiseen oikeastaan tarvitsisimme toisiamme. Sietämätön kipu tarvitsisi vastalääkkeekseen toisen myötätuntoista katsetta, välittämistä ja liittymistä. Kivun läpi voi tuntua mahdottomalta toivoa, tavoitella ja ottaa vastaan. Pelätessämme lyöntiä tulemme usein väistäneeksi parantavaakin kosketusta.
Saatamme myös piiloutua suojellaksemme muita. Ryömimme oman pelkomme tai surumme kanssa syrjään, ettei se tulisi toisten kannettavaksi. Emme halua kuormittaa ja saatamme pelätä, että tunteemme ovat toiselle liikaa. Yhtä lailla hyvää tarkoittaen saatamme kääntää katseemme pois toisen pelosta tai surusta, ettei se kasvaisi katseestamme tai saisi rinnalleen häpeää. Emme halua tunkeilla, pelkäämme sanovamme hölmösti. Vaikeimpina hetkinä usein olemme, kuin vaikeaa ei olisi, koska tahdomme olla kohteliaita, hyväntahtoisia ja huomaavaisia. Niin tulemme jättäneeksi itsemme ja muut yksin sellaisen kanssa, jota on yksin liian raskasta kantaa.
Liittymisen uhka ja mahdollisuus
Vaikeimmatkin tunteet kevenevät jakamalla. Tunteet myös tarttuvat helposti. Jotkin tunteet ovat vaikeita sietää, itselle ja toisille. Kaikilla meistä on kokemuksia siitä, että toisen tunne on tuntunut vaikealta ottaa vastaan. Ja siitä, että oma tunne on ollut toiselle liikaa. Meillä on kokemuksia vetäytymisestä, kivahtamisesta, vähättelystä, syyllisyydestä, häpeästä tai katumuksesta.
Olisipa jokaisella meistä kokemus myös siitä, miltä tuntuu, kun oma kaikkein vaikein tunne tulee otetuksi vastaan myötätunnolla. Silloin tunteemme peilautuu toisen kasvoilla ja samalla näemme, että toinen kestää. Voimme olla tässä yhdessä, kauheimman kanssa. Meidän ei tarvitse mennä piiloon, ei piilottaa tunnetta, ei puhua sitä pienemmäksi. Suru, epätoivo ja kauhu ovat inhimillisiä tunteita ja useimmille meistä joskus totta. Yhdessä ne ovat siedettävissä ja jaettavissa.
Jos ei tänään, ehkä huomenna?
Jos meidät on otettu jo lapsena meille tärkeiden yhteisöjen jäseniksi hyväksyvästi, liittyminen on myöhemminkin elämässä yleensä mutkattomampaa. Mahdollisuus solmujen syntymiseen ja aukeamiseen säilyy kuitenkin läpi elämämme. Erityisen kipeiden kokemusten – kuten läheisen itsemurhan – jälkeen tie kannattelevan yhteisön osaksi on usein pitkä ja monien esteiden täyttämä. Voinko luottaa olevani tässä yhteisössä turvassa? Voinko sietää toisten vaikeat tunteet ja sen, etten voi ottaa niitä pois? Voinko hyväksyä itseni osaksi sen, mitä yhteisön jäsenyys tarkoittaisi? Voinko säilyttää omat rajani myös osana yhteisöä? Saanko olla yhtä aikaa minä ja osa meitä? Kelpaanko, haluanko, uskallanko?
Voimme tehdä liittymisen toisillemme helpommaksi katsomalla ystävällisesti kohti, kutsumalla mukaan ja tekemällä tilaa. Kun näytämme itse oman haavoittuvaisuutemme, pelkomme ja epäröintimme, on toisen helpompi paljastaa omansa. Helpotamme liittymistä myös hyväksymällä toistemme varovaisuuden ja tunnustamalla yhdessä sen, että vertaisuus, jakaminen ja yhteisöllisyys ovat arvokkaita ja samaan aikaan niihin liittyy paljon vaikeaa. Kun kokoonnutaan erityisen herkän ja vaikean äärelle, turvaa tuovat yhteiset pelisäännöt ja yhteisön jäsenten sitoutuminen niihin. Eilisen jäljet elävät meissä, ja samaan aikaan meissä on aina mahdollisuus johonkin uuteen. Se mikä on tänään liian vaikeaa, voi tuntua huomenna uskaltamisen arvoiselta.
Selma Gaily-Luoma
mielenterveyspsykologi, perhe- ja paripsykoterapeutti ja väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikuisten mielenterveyden parissa vuodesta 2008. Gaily-Luoman väitöskirjatutkimus koskee itsemurhaa yrittäneiden aikuisten hoitokokemuksia. Tämä artikkeli on julkaistu Surunauha-lehdessä 1/2023.
Kuva| Areta Santos