Surunauhan toimisto on avoinna ark. klo 9-15. Jos haluat jutella Surunauhan työntekijän kanssa,
voit soittaa 📞 044 751 9916 /Teppo 📞 044 977 9428 /Liisa. Surunauhan chat joka tiistai. Ympärivuorokautinen MIELI ry:n kriisipuhelin palvelee numerossa 09 2525 0111.

Tapani surra

Isäpuoleni kuoli itsemurhan kautta joulukuussa 2010. Heti seuraavana keväänä myös hyvä kaverini kuoli. Ensimmäiset tunteet olivat valtava raivo ja viha. Minun oli pakko päästä kokonaan pois kotoa ja muiden luota. En oikeastaan tuntenut raivon ja vihan jälkeen mitään muuta.

Kasasin päälleni kaikki suojamekanismit ja yritin mahdollisimman vähän puhua asiasta, olla yksin ja tehdä kaikkea muuta, kuin ajatella asiaa. Ensimmäiset päivät ja kuukaudet koin fyysistä pahoinvointia. Kaikki mahdollinen fyysinen tekeminen helpotti oloa joka kerta.

Ensimmäinen vuosi oli ehkä suruvuosista kaikista helpoin. Vaikeinta oli nähdä perheenjäsenten kärsivän. Itse en käsitellyt surua ja menetystä ollenkaan, työnsin kaiken pois mielestäni. Ensimmäisen vuoden aikana sain kummitytön, jonka syntymä auttoi. Se oli parasta, mitä silloin tapahtui.

Täytin 18 isäpuolen kuolemaa seuraavana kesänä ja halusin mahdollisimman nopeasti muuttaa pois. Muiden suru ja se, miten paljon heihin sattui, oli hirveän raskasta nähdä ja olla siinä läsnä. Kun muutin pois kotoa, suru vaikeutui, koska silloin joutui olemaan itsensä ja omien tunteidensa kanssa. Ne piti kohdata silmästä silmään. Tunsin edelleen vihaa ja pohdin paljon sitä, miten joku voi tehdä itselleen ja samalla myös muille jotain sellaista. Halusin edelleen pitää kysymykset ja tunteet mahdollisimman etäällä, ja minua auttoi se, että vietin paljon aikaa juhlimassa tai olin poissa kotoa jonkin muun syyn varjolla. Se ei tuntunut hyvältä, vaan oli minulle pakokeino. Liikkeessä pysyminen, töiden tekeminen ja urheilu olivat ainoat asiat, jotka helpottivat oloa. Pysähtymiselle ei ollut tilaa, se oli liikaa.

Suruuni ja menetykseni käsittelyyn vaikutti paljon se, että olen niin sanotusti ”hitaasti lämpiävä”, ja vie aikaa, että otan ihmisiä osaksi elämääni, uskallan luottaa ja annan itselleni luvan välittää. Isäpuoleni pääsi sen muurin ylitse. Yhtäkkiä häntä ei enää ollutkaan. On ollut paljon asioita, joita on pitänyt käydä läpi.

Isäpuoleni kuolemasta on kulunut jo melko kauan, mutta siitä huolimatta en ole päästänyt tähän mennessä lähelle kuin yhden ihmisen. Annoin silloin itsestäni kaiken. Ja se lopulta laukaisi surun sen varsinaisessa muodossa. Vuoden 2017 isänpäivänä kaikki siihen asti keräämäni suru purkautui. Itkin sängylläni monta tuntia ja siinä vaiheessa vapauduin kaikesta fyysisestä pahoinvoinnista ja minulle tuli melko vapautunut olo.

Tänä päivänä, jos suru tulee päälle, puran sen fyysisesti. Käyn esimerkiksi lenkillä tai teen punttitreenin. Oikeastaan mikä tahansa, missä voin purkaa surun fyysisesti on ainoa keino, joka auttaa. Ikävät asiat aiheuttavat minulle edelleen tosi pahan fyysisen voinnin. Psyykkiset asiat ovat minulle helppoja käsitellä, eikä niitä niinkään tarvitse purkaa, mutta fyysinen pahoinvointi pitää jotenkin saada purettua.

Minulla on aina ollut mahdollisuus puhua asioista läheisille ystäville tai muille, mutta en ole koskaan kokenut sitä itselleni hyväksi tavaksi. Olen aina vihannut sitä, kun joku sanoo ”Tiedän, miltä susta tuntuu”, vaikka ymmärränkin, että sillä tarkoitetaan hyvää. Koen, että kukaan ei mitenkään voi tietää, miltä toisen suru tuntuu tai miten joku toinen surun kokee. Paremmilta lauseilta ovat tuntuneet ”Voinko auttaa jotenkin?” tai ”Oon täällä, jos tarvitset”. Vaikka en usein haluakaan puhua menetyksestäni, on helpottavaa tietää, että surusta puhuminen olisi mahdollista.

Jos jotain olen oppinut, niin suru kannattaa surra silloin, kun surettaa ja on ihan ok, jos ei ole ok. Ikäviä asioita voi juosta karkuun, vaikka maailman ääriin, mutta ne seuraavat sinua ihan joka paikkaan, jos niitä ei käy läpi. Ja se sureminen ja surun ymmärtäminen on pakko tehdä, jotta voi mennä eteenpäin. Eikä omaa tapaa surra tarvitse mitenkään hävetä.

 

Joonas Lahti

Teksti on julkaistu aikaisemmin Surunauhan jäsenlehdessä 2/2021

 

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.