Eräänä heinäkuisena keskiviikkona palaan kotiin kiireisen työpäivän jälkeen. Vaihdan vaatteita makuuhuoneessa ja vilkaisen samalla kännykkää pöydällä. Siihen tulee juuri silloin viesti. ”Joko kuulit?” kysyy eräs ystäväni. Arvaan heti, mistä on kyse. Tiedän saman tien, että asia koskee parasta ystävääni. Lähetän silti kysymyksen: ”Kuulinko mitä?” Kun vastaus saapuu, huone muuttuu kohisevaksi pyörteeksi. Todellisuus on peruuttamattomasti muuttunut. Paras ystäväni on tehnyt itsemurhan. Itken läpi yön.
Ensimmäisten päivien ja viikkojen tunne oli vahva; päätös siitä, että hyväksyn ystäväni ratkaisun. Hyväksyn ja ymmärrän, tiesinhän, kuinka paljon hän oli kärsinyt elämässään. Lupasin samalla hänelle, ettei hän kuollut turhaan, vaan että löytäisin tapahtumalle merkityksen tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Ymmärrys ja toivo olivat varmaankin keinoni selviytyä järkytyksestä.
Suuttumus tuli vasta hautajaisten jälkeen syksyllä. Silloin kirjoitin ystävälleni suorasukaisen runon. Vuosien kuluessa tunteet ovat muuttaneet useasti muotoaan ja pysähtyneet lopulta jatkuvan kaipauksen tilaan. Toisinaan koen edelleen ärtymystä ja pettymystä siitä, että häneltä jäi niin paljon kokematta. Huonoina hetkinä olen tuominnut hänet siitä, että hän luovutti. Paradoksaalisesti ajattelen, että olisimme olleet vielä paremmat ystävät sen jälkeen, kun menetimme toisemme.
Vaikein asia tapahtuneen käsittelemisessä on ollut sen hyväksyminen, etten varmaankaan olisi voinut pyörtää ystäväni päätöstä, vaikka vuosikaudet uskottelin itselleni niin. Toivon tietenkin yhä, että hän olisi jaksanut vielä tuon yhden vaikean jakson yli. Voisimme nyt vanhempina ja viisaampina vaikka naureskella dramaattisille päähänpistoille. Ehkä ystävälleni olisi auennut mahdollisuus terapiaan, jossa käsitellä traumoja rakentavasti. Ainakin olisimme saaneet lisäaikaa selvittää, oliko ystäväni tapauksessa kyse väärästä diagnoosista. Hän oli saanut viimeisinä kuukausinaan sähköhoitoa masennukseensa, mutta muistan hänen vihjanneen epäilyksistään, että kyseessä olisikin kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota hänen lääkityksensä saattoi jopa pahentaa. Jossittelu on ystäväni kohdalla myöhäistä, mutta se avaa tärkeitä näköaloja niille, jotka voivat vielä saada apua.
Oma lapsuudesta saakka tuttu itsetuhoisuuteni koki tuntuvan kolauksen ystäväni itsemurhan jälkeen. Ymmärsin vihdoin kantapään kautta, miten itsemurha vaikuttaa läheisiin. Jouduin katsomaan itseäni peiliin ja toteamaan, että sellaista ei yksinkertaisesti voi tehdä muille. Ehkäpä luopumalla itsetuhoisista ajatuksistani olen jo lunastanut ystävälleni annetun lupauksen. Olen hengissä, koska hän kuoli. Hän kuoli, jotta minä voin tehdä työtä itsemurhien ehkäisemiseksi.
Aina kun ehdin, kävelen kotikuntani hautausmaalle paikkaan, jossa olimme piknikillä. Pidimme molemmat hautausmaista. On kenties outoa liittää tietty hautausmaa ihmiseen, jota sinne ei ole haudattu, mutta se on niitä harvoja konkreettisia asioita, joista pitää kiinni. Kuulen hänen naurunsa kaikuvan kivimuureissa ja näen valokuvat ja videot, jotka siellä otettiin. En halua muistella hänen kuolemaansa — haluan muistella häntä elävänä.
Vaikka menetin parhaan ystäväni, ainoan ihmisen, johon tuolloin todella luotin, haluan silti aina ottaa riskin päästää uusia ihmisiä elämääni. Uskon, että kokemus aidosta läheisyydestä on tärkeämpi, vaikka sen menettäisi, kuin se, ettei sellaista kokisi enää ikinä. Särkynyt sydän voi olla avoin sitä lähestyvälle. Haavoittuneisuus on tehnyt minusta lempeämmän, mutta vahvemman.
Siitä olen kiitollinen, että tavatessamme viimeisen kerran rutistin ystävääni hyvästiksi asemalla ja sanoin: ”Rakastan sua, tiedäthän sen?” Ei perin suomalainen tapa, mutta tapa, joka kannattaa opetella.
Maisa Martikainen
Surunauhan vertaistukija ja kuvataiteilija Kirkkonummelta
Teksti on julkaistu aikaisemmin Surunauhan jäsenlehdessä 1/2022