Moni läheisensä itsemurhan kautta menettänyt kokee painetta järkyttävästä ja usein traumaattisesta menetyksestä toipumiseen. Paine liittyy ennen kaikkea ympäristöstä nouseviin absurdeihin odotuksiin, jotka synnyttävät ja ylläpitävät virheellisiä käsityksiä siitä, miten ja ennen kaikkea milloin menetyksen jälkeen tulisi palata takaisin ”normaaliin” elämään. Tähän normaaliuteen sisällytetään usein odotus sekä riittävästä ja rivakasta toimintakyvyn palautumisesta koetun järkytyksen jälkeen, että yksityisestä tai vähintäänkin hyvin hillitystä tavasta ilmentää surua julkisesti. Ympäristö myöntää surevalle aikaa niukin naukin hautajaisiin saakka tai joskus yhden ”suruvuoden” verran, minkä jälkeen suhtautuminen usein kuitenkin muuttuu. Myötätunnon tilalle nousee kärsimättömyys.
On paikallaan pysähtyä miettimään, miksi tällaisessa tilanteessa ympäristön odotukset ja jopa vaatimukset kohdistuvat ensisijaisesti hauraassa elämäntilanteessa olevaan surijaan eikä ahtaita ja haavoittavia normeja ylläpitävään selviytymiskulttuuriin. Kun menetyksen kokeneen oma kokemus ei vastaa ympäristön kohtuuttomia ja vääristyneitä odotuksia, sureva altistuu tarpeettomille ja haavoittaville epäonnistumisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemuksille. Ratkaisu aikapaineesta irrottautumiseen ei löydy surevan omasta kyvystä olla itselleen armollinen ja sallia surun hetket, vaan sitä tulee etsiä ja edellyttää ennen kaikkea ympäristön kyvystä kasvattaa omaa sietokykyään inhimillisen elämän ja kärsimyksen ilmiöille.
Oman läheisen menettäminen äkillisesti ja ennakoimatta itsemurhan kautta muuttaa läheisen elämää kokonaisvaltaisesti ja usein pysyvästi. Kokemus lähettää ihmisen uuteen todellisuuteen, jossa myös käsitykset ajasta ovat toisenlaiset. Ajanjaksot jakautuvat aikaan ennen ja jälkeen menetyksen, ja mennyttä aikaa, tätä hetkeä ja tulevaisuutta saatetaan tarkastella aivan uudenlaisella tavalla. Surussa kronologisesti etenevän ajan merkitys vähenee.
”Ratkaisu aikapaineesta irrottautumiseen ei löydy surevan omasta kyvystä olla itselleen armollinen ja sallia surun hetket, vaan sitä tulee etsiä ja edellyttää ennen kaikkea ympäristön kyvystä kasvattaa omaa sietokykyään inhimillisen elämän ja kärsimyksen ilmiöille.”
Vaikka ajankulu suhteessa koettuun menetykseen usein väistämättä muuttaakin surun muotoja, ei suru ole ympäristön toiveista huolimatta koskaan sopivaan hetkeen ja soveliaaseen paikkaan sidottu ilmiö, vaan pysyvä osa surevan kokemusmaailmaa ja todellisuutta. Ja sitä sen tulee saada ollakin. Surun asettuminen osaksi menetyksen kokenutta ihmistä ei ole väärin tai vaarallista, vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan osa ihmisyyttä. Jokainen meistä ja kaikki meissä on kokemustemme, hyvien ja vaikeiden, iloisten ja surullisten, ihanien ja sietämättömien, synnyttämiä ja muokkaamia. Tätä tosiasiaa vasten ajatus surulle asetetusta aikaikkunasta on tarpeeton ja ennen kaikkea mahdoton.
Menetyksen käynnistämä elämänmuutos ja suru eivät ole vääjäämättömästi eteneviä tiloja, joilla on alku ja loppu. Suru on ja se saa olla elinikäinen matka, jonka aikana koettu menetys asettuu ajan mittaan siedettäväksi osaksi surevan omaa elämäntarinaa. Ja tämän ajan määrittää vain ja ainoastaan sureva itse. Ympäristön ei tule sitä surevan puolesta määrittää tai kyseenalaistaa.
Määrittelyn valtaa ei pidä luovuttaa myöskään itsemurhalle. Läheisen itsemurha ei määrittele sinua tai häntä, sinua tai hänen elämäänsä tai teidän yhdessä jakamaanne aikaa. Se mikä on ollut ihanaa, merkityksellistä ja rakasta, on sitä edelleen. Se, mitä olette olleet toisillenne, on totta edelleen. Repivä ratkaisu on yksi osa hänen tarinaansa, ja sen kautta myös osa omaasi, mutta ei suinkaan kaikki. Mitä kaikkea muuta se pitikään sisällään?
Marjaana Väänänen
saattohoidon asiantuntija-kouluttaja, suruterapeutti
Instagram: @marjaanavaananen
