”Suru on matka, jonka varrella haluaa luovuttaa ja ajoittain eteenpäin jatkaa pelkällä sisulla. Surumatkan aikana jalat menee rakoille, varpaisiin sattuu ja selkä painuu kumaraan. Reppu painaa tuhansia ja taas tuhansia kiloja. Tapaamasi ihmiset jakelevat helppoja, valmiita lauseita, pelkäävät, että alat itkeä. Toisinaan sitä haluaisi huutaa kivusta, toisinaan kaipaa vain kädestä pitäjää, jotakuta, jonka tapaa matkan varrella, ja joka kävelee vierellä matkan loppuun asti.” (Jennina, 2013)
Kun läheiseni teki itsemurhan, tuntui, että koko maailma nyrjähti paikoiltaan ja minä sen mukana. Kaikki tuntui vieraalta ja väärältä ja jokainen aiemmin suurella innolla tempomani tulevaisuuden ovi sulkeutui. Käperryin suruni kanssa piiloon muilta. Ihmiset saivat nähdä reippaan ja pärjäävän ihmisen, sellaisen, joka suoritti elämän jokaisen askeleen ja teki kaiken niin kuin odotettiin. Autoin, tuin ja yritin seisoa horjumattomana kalliona minulle tärkeiden ihmisten suruaallokossa, vaikka piilossa muiden katseilta jaksoin hädin tuskin seisoa.
”Samaan aikaan kaikkein eniten kuitenkin kaipasin lujaa halausta.”
Muiden silmien alla en ollut sureva, en paljastanut kipeitä kohtia tai sydämeni avohaavaa. Pidin huolta siitä, etteivät ystäväni tienneet niistä mustista syövereistä, joihin helposti upposin. Pidin kaikki käsivarren mitan verran loitolla, jotta en pelästyttäisi tai rasittaisi muita. Päätin ystävieni puolesta, etteivät he jaksaisi kantaa suruani ja suljin heidät ulkopuolelle. En antanut halata, koska pelkäsin särkyväni niin pieniksi paloiksi, etten enää saisi kasattua itsestäni reipasta ja pärjäävää, muiden kalliota, vahvaa ja vankkumatonta. Samaan aikaan kaikkein eniten kuitenkin kaipasin lujaa halausta. Sellaista, ettei haittaa, jos omat jalat eivät kannakaan. Sellaista, ettei enää tarvitsisi olla reipas ja pärjätä.
Jaoin suruani sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat tarpeeksi tuntemattomia ja joita en välttämättä enää koskaan kohtaisi. Opin jakamaan suruani kirjoittamalla, haastatteluissa, vertaistukiryhmissä ja kokemuspuheenvuoroissa. Löysin yhteyden ihmisten kanssa, jotka olivat minun surumatkallani vain ohikulkijoita. Jossain vaiheessa oivalsin, että minulle tuntemattomat ihmiset tietävät minun surustani enemmän kuin ne, jotka ovat minulle kaikkein läheisimpiä. Minulle vieraiden ihmisten kanssa pystyin asettumaan erilaiseen rooliin, suru tuntui olevan samaan aikaan tarpeeksi etäällä ja tarpeeksi lähellä. Uskalsin itkeä vieraiden ihmisten edessä, mutta en koskaan läheisteni nähden.
”Elämässä ehtii pärjätä, mutta surussa sitä ei tarvitse tehdä.”
Löysin taannoin blogin, jota aloin kirjoittaa muutama vuosi läheiseni kuoleman jälkeen. Blogin kirjoituksia lukiessa tunsin valtavaa surua sitä tekstejä kirjoittanutta nuorta itseäni kohtaan. Nuorella Jenninalla oli valtava kaipuu jakaa suruaan muiden kanssa, mutta ei taitoa olla haavoittuva muiden edessä. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin ja antaa nuorelle itselleni neuvon, sanoisin, ettei haavoittuvuutta tarvitse pelätä. Elämässä ehtii pärjätä, mutta surussa sitä ei tarvitse tehdä. Rohkaisisin nuorta itseäni päästämään muut lähelle ja muistuttaisin, että ystävien puolesta ei voi päättää sitä, minkäkokoisen taakan he jaksavat kantaa. Lopuksi antaisin nuorelle itselleni sen kovasti kaipaamani lujan halauksen. Näyttäisin, ettei kosketuksesta mene rikki, vaan voi sen sijaan hiljalleen vahvistua.
Joskus vieläkin saan itseni kiinni siitä, että olen taas yrittänyt pärjätä yksin vähän turhan sinnikkäästi. Harjoittelen edelleen sitä, että on sallittua sanoa, ettei jaksa ja on luvallista tarttua käteen, joka tarjoaa apua. Opettelen puhumaan surustani avoimemmin myös niille, jotka ovat minulle kaikkein tärkeimpiä. Yritän paljastaa piilotettuja osia ja näyttää surun haavoittaman puolen itsestäni. Aina se ei ole helppoa, mutta annan itselleni aikaa ja otan askeleen kerrallaan.
Kenties näytän ystävilleni tämän tekstin ja kiitän siitä, että he ovat sinnikkäästi rikkoneet kuorta, jonka olen ympärilleni rakentanut ja myös siitä, että he ovat saaneet käsivarren mitan pienenemään.
Jennina Lahti
Surunauha -lehden päätoimittaja
vertaistukija
Teksti on julkaistu Surunauha-lehdessä 2/2025
