Itsemurhalla on valtava vaikutus läheisen elämään. Se muuttaa tapamme elää, ajatella ja olla. Myös perheen sisäinen dynamiikka muuttuu, kun yksi perheenjäsenistä on poissa.
TEKSTI | Jaakko Teittinen KUVAT | Ari-Matti Huotari
Psykologi, psykoterapeutti ja Traumaterapiakeskuksen perustaja Soili Poijulan mukaan perheenjäsenen kuolema on raskainta, mitä perhe voi kokea, ja erityisesti silloin, kun kuolemansyy on itsemurha. Perhe on pakotettu muuttumaan, kun yksi perheenjäsenistä on leikattu pois perheen elämästä. Menetetty läheinen pysyy perheen elämässä ajatuksissa ja muistoissa sekä joskus eräänlaisena haamujäsenenä, mutta sitä vanhaa perhettä ei enää sellaisenaan ole olemassa. Koko perhedynamiikka muuttuu perustavanlaatuisella tavalla.
Itsemurhalla on siten hyvin moninaiset ja pitkäkestoiset vaikutukset sekä perheen dynamiikkaan että kaikkiin perheenjäseniin ja läheisiin.
Itsemurhien parissa traumapsykologina työnsä aloittanut Poijula on vuosikymmenten aikana kohdannut erilaisia perheitä, joissa on lapsia, jotka eivät vielä olleet syntyneet sisaruksensa tehdessä itsemurhan. Siitä huolimatta itsemurha mietityttää ja herättää heissä kysymyksiä. Itsemurhalla on siten hyvin moninaiset ja pitkäkestoiset vaikutukset sekä perheen dynamiikkaan että kaikkiin perheenjäseniin ja läheisiin.
Yksilö suree suruaan ihmissuhteissa, joissa elää
Näkökulma surun käsittelyyn ja suruhäiriöiden hoitoon on perinteisesti ollut ja on edelleenkin hyvin yksilökeskeinen. Perheen ja lähiyhteisön huomioon ottaminen on tullut viime vuosina mukaan myös alan julkaisuihin. Jokainen läheisensä menettänyt suree omalla tavallaan, omassa tahdissaan ja omien voimavarojensa mukaan. Ei ole kahta samanlaista surua ja menetyskokemusta. Yksilö suree suruaan ihmissuhteissa, joissa elää: parisuhteessa, perheessä ja lähiyhteisössä. Yhtä lailla kuin yksilöt, myös perheet käsittelevät menetystä omista lähtökohdistaan. Toisissa perheissä on parempi resilienssi, selviytymiskyky, kuin toisissa.
“Jos perhe on ollut suhteellisen toimintakykyinen ennen itsemurhaa, niin hyvässä tapauksessa perhe toimii samoilla periaatteilla kuin aikaisemminkin. Perheessä pohditaan, miten tästä selviydytään, ja että kyseessä on perheen yhteinen menetys. Voimavarat suunnataan selviytymiseen, perheessä on yhteenkuuluvuuden tunnetta, osoitetaan kiintymystä toinen toisille ja pystytään kommunikoimaan avoimesti. Perheessä voidaan joustavasti vaihtaa tehtäviä, rooleja ja vastuita tilanteiden mukaan”, Poijula kuvaa.
Yhtä lailla kuin yksilöt, myös perheet käsittelevät menetystä omista lähtökohdistaan. Toisissa perheissä on parempi resilienssi, kuin toisissa.
Joissain tapauksissa saatetaan vältellä kuolleesta tai kuolemasta puhumista. Perheenjäsenet, niin aikuiset kuin lapsetkin, haluavat suojella toisiaan menetyksen aiheuttamalta tuskalta ja kivuliailta muistoilta. Ja lopulta kaikki surevat yksin, omissa oloissaan. Puhuminen on kuitenkin tärkeää surun käsittelyn ja toipumisen kannalta.
“On avainasia, että pystytään riittävästi puhumaan menetyksestä, omista tarpeista ja toiveista, mutta kaikille puhuminen ei ole luontevaa, eivätkä kaikki ole yhtä verbaalisia. Perheenjäsenten välillä voi myös olla suuria eroja, joten on tärkeää löytää muitakin suremisen ja lohduttamisen muotoja ja purkaa tunteitaan”, Poijula rohkaisee.
On tärkeää puhua oikeilla sanoilla
Kun Soili Poijula aloitti 80-luvulla työskentelyn itsemurhaperheiden kanssa, oli tyypillistä, että perheenjäsenten ja lähisukulaisten kesken pystyttiin puhumaan kaikesta muusta, mutta ei itsemurhasta. Tämä on onneksi muuttunut. “Nykyisin ymmärretään, että itse asiassa on tervehdyttävää ja helpottavaa, että alusta lähtien pystytään puhumaan ihan oikeilla sanoilla siitä, mitä on tapahtunut. Tiedämme, että perhesalaisuudet ovat vahingollisia ja ne saattavat johtaa vuorovaikutuksen häiriintymiseen ja ovat yhteydessä mielenterveyshäiriöiden kehittymiseen”, Poijula jatkaa.
Toisaalta lasten ja nuorten valmiudet käsitellä traumaattisia tapahtumia ovat hyvin erilaiset kuin aikuisten. “Varsinkin lasten kanssa pitäisi enemmänkin annostella menetyksen käsittelyä keskustelun avulla. Aikuiset kestävät olla pitkiä aikoja hyvinkin tuskallisen asian äärellä, mutta lapsilla ja nuorilla tunteet ja säätelykyky ovat vasta kehittymässä. On tärkeää, että lapselle puhutaan totta, ja että tämä saa tietää, mitä on tapahtunut. Lapsen pitää pystyä sillä tavalla luottamaan omaan perheeseensä. Avoimen kommunikaation ja puhumisen tulisi olla kaikille hyödyksi. Sitä tulisi olla, mutta ei niin paljon, että se ahdistaa”, Poijula painottaa.
”Nykyisin ymmärretään, että itse asiassa on tervehdyttävää ja helpottavaa, että alusta lähtien pystytään puhumaan ihan oikeilla sanoilla siitä, mitä on tapahtunut.”
On kuitenkin normaalia, että joku perheenjäsenistä vetäytyy omiin oloihinsa. Hän tarvitsee toisilta rauhaa, turvaa ja ymmärryksen siitä, että on lupa vetäytyä. Perheenjäsenet tuntevat toisensa ja ovat parhaita asiantuntijoita siinä, miten ja milloin annetaan tilaa ja milloin joku perheenjäsenistä näyttää eristäytyvän ja kärsivän siitä. Silloin voi olla tarve ulkopuoliselle avulle.
Perheenä surussa
“Perhedynamiikan näkökulmasta klassinen esimerkki on, että vaikka kukaan perheenjäsenistä ei ole traumatisoitunut, voi perhe systeeminä, vuorovaikutukselle perustuvana, emotionaalisena yksikkönä olla traumatisoitunut. Sen yksi tunnusmerkki on, että esimerkiksi aggressio ei palvele selviytymistä, vaan se jää kiertämään perheenjäsenten välille. Syytöksiä saattaa syntyä erityisesti itsemurhien yhteydessä, kun läheiset eivät käsitä, miksi perheenjäsen on päätynyt sellaiseen tekoon. Kuoleman syytä joutuu miettimään aivan eri tavalla kuin muunlaisissa tavoissa kuolla.”
Perheet luovat omat yhteiset tapansa surra. Nykyään puhutaan sururituaaleista, joiden avulla perhe suree ja muistelee kuollutta yhdessä tietoisesti.
”Myös tiedostamaton ja tietoinen syyllisen hakeminen itsemurhan jälkeen perheessä, suvussa ja lähiyhteisössä saattaa alkaa. Silloin tarvittaisiin suruneuvontaa, psykoedukaatiota, jotta oltaisiin tietoisempia esimerkiksi siitä, että viha on yksi surun ulottuvuus ja traumaattisen stressin reaktio.”
Perheet luovat omat yhteiset tapansa surra. Nykyään puhutaan sururituaaleista, joiden avulla perhe suree ja muistelee kuollutta yhdessä tietoisesti. Vuoden kierrossa olevista juhlapyhistä, syntymäpäivistä ja nimipäivistä perhe voi saada kartan ja kompassin siihen, milloin suru todennäköisesti voimistuu ja voi näin varautua niihin tilanteisiin yhdessä. Ne ovat myös hyviä hetkiä kokoontua muistelemaan.
Aikaisemmin äidit olivat perheissä ikään kuin pääsurijoita ja ajateltiin, että lapset kyllä selviytyvät, huolimatta siitä, että aikuisetkaan eivät aina selviytyneet. Nykyään onneksi ajatellaan kaikkien olevan pääsurijoita, on sitten kyse lapsesta, vanhemmasta tai muista lähiomaisista. Kaikilla on yhtäläinen oikeus surra, omalla tavallaan. Kaikki suru ja siihen liittyvät tunteet ovat sallittuja.
Artikkeli on julkaistu Surunauha-lehdessä 1/2024.
Artikkelissa haastateltu Soili Poijula on laillistettu psykologi, psykoterapeutti ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on vuonna 2000 perustamansa Oy Synolon Ltd:n ja Suomen traumaterapiakeskuksen toimitusjohtaja.
Lapsen suru -webinaari 19.11.2025 klo 18.
Lapsen suru -illassa pohditaan menetystä ja surua lapsen näkökulmasta. Puhumassa lasten ja nuorten suruun erikoistunut sosiaalipsykologi Kati Kärkkäinen, joka tuo esiin luennossaan sitä, kuinka puhua lapselle itsemurhasta ja kuinka tukea lasta menetyksen jälkeen.
