Juontaja ja stand up-koomikko Laura Haimilan elämä muuttui vuonna 2013, kun ex-kumppani teki itsemurhan kuukausi eron jälkeen. Tapahtumien aikaan Laura oli 24-vuotias.
TEKSTI | Fanni Mikkonen
KUVAT | Laura Haimila / Lauran kotialbumi
“Ajattelen, että on elämä ennen ja elämä jälkeen. Sillä tavoin se pisti elämän halki ja poikki”, Laura toteaa nyt, 12 vuotta myöhemmin. Hän kuvailee läheisen itsemurhaa äärimmäiseksi kokemukseksi, jonka synnyttämää tunteiden vuoristorataa hän uskoo vain asian kokeneiden ymmärtävän. “Tilanne oli myös hurja ihmiselle, joka ei ollut kohdannut kovin paljoa mielenterveyden haasteita. Se vei syvään päähän, enkä osannut ennakoida tällaista kohtaa elämässä.”, Laura jatkaa. Kuolemaa oli edeltänyt kuitenkin vahva huoli ex-kumppanin voinnista. “Pelkäsin tätä ihan hirveästi, sillä itsetuhoiset ajatukset olivat hänen puheissaan. Toisaalta ne olivat niin paljon puheissa, että tuntui, ettei oikeasti tapahtuisi mitään.”
”Ajattelen, että on elämä ennen ja elämä jälkeen. Sillä tavoin se pisti elämän halki ja poikki.”
”Kuoleman jälkeen tunsin voimakasta syyllisyyttä, koska suhde oli vaikeassa paikassa ja olin nähnyt hänet juuri edellisenä iltana”, Laura sanoo. Kuolemaa edeltäneenä iltana Laura oli mennyt tapaamaan ex-kumppaniaan, sillä toivoi hänen hakevan apua. Laura tunsi olonsa levottomaksi ja ajatteli jäävänsä yöksi, mutta ex-kumppani vaikutti rauhalliselta ja myötämieliseltä avun hakemiselle. Hän ehdotti Lauralle, että he tapaisivat seuraavana aamuna ja lähtisivät yhdessä Kivelän sairaalaan. Lähtiessään Laura tunsi olonsa rauhalliseksi. “Ajattelin, että kaikkeen tähän tulee helpotusta. Aamulla hän ei kuitenkaan avannut enää ovea.”
Surua kohti
Kuolemaa läpi käydessään Laura tunsi voimakasta syyllisyyttä. “Ajattelin, että miten mä oon epäonnistunut ihmisenä näin totaalisesti? Miten luin tilannetta niin huonosti? Kaikki tapahtui niin äkkiä ja ero oli tuore. Toinen oli ikään kuin vielä kumppani. Se lisäsi tuskaa.”
Syyllisyyden rinnalle nousi myös toisenlaisia menetyksen aiheuttamia tunteita. Laura tunsi, kuinka alitajuinen ja mukana kulkenut pelko poistui kuoleman myötä. “En ollut aiemmin osannut sanoittaa, että pelkään toisen kuolevan itsemurhan kautta. Kumppanin mielenterveyden haasteet olivat kuitenkin tuoneet valtavaa huolta ja kuormitusta. Yhtäkkiä ei enää tarvinnut pelätä, että jotakin tapahtuu – koska se oli jo tapahtunut. Totta kai sellainen pelossa eläminen on ihan tosi raskasta”, Laura kertoo.
Itse surun kohtaamista Laura kuitenkin vältteli pitkään. “Ensimmäiset 9 kuukautta hoidin suruani lähinnä alkoholilla ja pyrin vain pitämään huolta, että minulla oli hauskaa. Ihmiset tuntuivat jopa olevan tyytyväisiä siitä, etten jäänyt vain kotiin suremaan. Suhteeni alkoholiin muuttui kuitenkin vaikeaksi ja ymmärsin, että minun on jätettävä se pois, jos haluan päästä käsiksi tunteisiini.”
Suru ei ole identiteetti
Noin viisi vuotta ex-kumppanin kuoleman jälkeen, Laura kävi ystävänsä patistamana rentoutushoidossa, johon hän suhtautui hieman huvittuneena. Hoidon aikana Laura kuitenkin koki saavuttavansa olotilan, jossa hän sai jättää hyvästit – ja päästää irti ex-kumppanistaan. “Aidosti koin sen jälkeen, että me vaihdettiin yläfemmat ja mä voin jatkaa ilman, että se tapahtuma on mun koko identiteetti. Irti päästäminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, koska ainoa, mitä mulla oli hänestä jäljellä, oli se kaipaus ja tunne. Toisaalta jos haluaa elää täällä ja nyt, ei voi elää niin, että koko ajan kaipaa jotakin, mitä ei ole enää mahdollista kohdata.”, Laura kuvailee.
Nykyään ex-kumppani vierailee Lauran unissa enää vain harvoin. Myös hänestä puhuminen on keveämpää. “Mä kannan tapahtunutta mukanani kuten muitakin elämän tapahtumia. Ne ovat osa mun elämää, mutta ne eivät ole mun identiteetti.”
Miten tahansa ihminen lähtee täältä, siitä jää surua
“Ennen omaa kokemusta ajattelin, että itsemurha on maailman itsekkäin teko. Että se ihminen jättää ihmiset ja surun jälkeensä. Nyt kuitenkin ajattelen, että miten tahansa ihminen lähtee täältä, siitä jää surua. Ei se ole itsekkyyttä. Omassa tapauksessani läheinen ihminen oli näyttänyt, että mielenterveys oli haaste ja kuolema oli pitkäaikaisen sairauden lopputulema. Siksi mä ajattelen, että hän kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Mä en enää halua edes puhua hänen kuolemastaan ilmaisuilla, kuten ‘hän lähti’, niin kuin hän olisi ollut aktiivinen toimija.”, Laura sanoo.
”Toisaalta jos haluaa elää täällä ja nyt, ei voi elää niin, että koko ajan kaipaa jotakin, mitä ei ole enää mahdollista kohdata.”
Laura kokee, ettei itsemurhaan menehtyvä ihminen tee päätöksiä elämästään samanlaisessa mielentilassa kuin terve ihminen. “Ajattelen, että varmasti ex-kumppanini sisäinen pieni lapsi olisi halunnut elää onnellisesti, olla iloinen ja pystyä nauttimaan elämästä tasapainoisesti. Sairaus ei vain päästänyt otteestaan. Se, mitä hän kantoi sisällään, oli hänen elämässään siinä kohtaa ylitsepääsemätöntä.”
Ymmärrys kumppanin tilannetta kohtaan aiheutti sen, ettei Laura jaksanut pitkään kantaa mukanaan vihaa tai pettymystä, vaan pian tuli empaattinen tunne menetettyä läheistä kohtaan. “Sillä hurjimman asian koki hän itse”, Laura kiteyttää.
Näin voikin tapahtua kelle tahansa
Ex-kumppanin kuolema muutti Lauran suhdetta omaan mielenterveyteen. “Se oli pysäytys, jonka myötä ymmärsin, mitä tarkoittavat mielenterveyden haasteet ja se, kun voimat loppuu. Ymmärsin, miltä näyttää ihminen, joka ei enää halua olla täällä. Sen myötä ymmärsi maailmaa ihan erityisella tavalla, mitä ei ollut aiemmin joutunut kohtaamaan.”, Laura kuvailee. Myös oma resilienssi heikentyi pitkään jatkuneen kuormituksen seurauksena ja läheisen kuolintapa vaikutti käsityksiin myös omasta elämänkulusta. “Mä aloin ihan hirveästi pelkäämään, että koen saman. Siinä kohtaa puhkesi mun ensimmäinen masennus”, Laura jatkaa.
”Ymmärsin, miltä näyttää ihminen, joka ei enää halua olla täällä.”
Ajan myötä masennus piipahteli, tuli ja meni. Ex-kumppani oli kuollessaan täyttämässä 31 ja omien 31-vuotissyntymäpäivän kynnyksellä Laura tunsi ihmetystä; hän pääsi tänne asti. Oman itsemurhan pelon Laura uskoo johtuvan siitä, että hän näki toisen tilanteen läheltä ja sen, kuinka hauras toinen oli. Aiemmin itsemurhan tehneet olivat olleet jotenkin kaukana, eikä aihe tuntunut samaistuttavalta. “Olin nähnyt itsemurhia elokuvissa sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät tuntuneet samaistuttavilta. Itsemurha tuntui lähinnä tehokeinolta, joka jättää itse ihmisen etäiseksi. Ei tuntunut siltä, että näin voisi tapahtua kenelle tahansa. Mulla ei myöskään aiemmin ollut mitään kohtaamista näiden asioiden kanssa. Yhtäkkiä se tapahtui jollekin, joka on sulle tosi rakas ja jonka kanssa olet jakanut yhteisen elämän. Itsemurha ei olekaan Hollywood-leffan mässäilykohtaus, vaan inhimillinen tapahtuma.”
Itsemurhan tehneen läheiselle voi olla tyypillistä kokea hätää ja tarvetta tehdä selväksi, että kuollut ihminen oli muutakin kuin itsemurhan tehnyt. Niin Laurallekin. “Mulle oli esimerkiksi tosi tärkeää näyttää ihmisille, jotka eivät tunteneet häntä, kuva tästä ihmisestä. Kuin todisteeksi siitä, että hän oli tavallinen ja kaunis ihminen, eikä “outolintu”. Se varmasti kertoo siitä, miten me suhtaudumme edelleen esimerkiksi mielenterveyden sairauksiin ja niistä kärsiviin ihmisiin. Suhtautuminen on toiseuttavaa.”
Muiden surua kohti
Menetyksen seurauksena Lauran suhtautuminen mielenterveyden asioihin ja kuolemaan on muuttunut. Kuolema käsitteenä on nykyään paljon luonnollisempi. “Mulle on sanottu, että mä meen tosi rohkeasti ihmisiä lähelle silloin kun ne on kokenut jotain tosi surullista”, Laura kertoo. Laura itse koki saaneensa tukea ja tulleensa nähdyksi heti ex-kumppanin kuoleman jälkeen. Hänen on ollut aina helppo puhua asioista, eivätkä ne siksi jääneet möröiksi.
”Me ollaan varmaan aika vieraantuneita surusta ja kuolemasta, kun meidän on vaikea puhua siitä.”
Kuoleman jälkeen tietyt läheiset ihmissuhteet syventyivät entisestään, mutta Laura myös muistaa monia tilanteita, joissa ihmiset ovat olleet varpaillaan hänen kokemustensa äärellä. Osa ratkaisi tilanteen hiljenemällä ja odottamalla, että Laura ottaa itse yhteyttä. “Siitä tuli sellainen olo, että mun täytyy kannatella toisten tunteita. Ehkä siksi mulle tulee melkein vastareaktio. Kun mä kuulen toisten surusta, niin menen kohti, koska ajattelen, että nimenomaan se kohtaaminen on tärkeää. Me ollaan varmaan aika vieraantuneita surusta ja kuolemasta, kun meidän on vaikea puhua siitä. Mä haluan olla avuksi ja läsnä ihmisille, varsinkin kun voin samaistua.”, Laura sanoo.
Nuori Suru
Lauran suruprosessista omanlaisensa teki myös se, että hän oli ex-kumppanin menehtyessä nuori, vain 24-vuotias. “Valtaosa mun ikäisistä, alle 40-vuotiaista, ei ole hirveästi kohdannut kuolemaa. Ehkä isovanhempiensa poistumisen, joka on aika luonnollinen asia. Se teki tietyllä tapaa eroa muihin, ja vielä kun toinen kuoli tällä tavoin.”
Vaikka suru on yksilöllistä, huomasi Laura vertaistuen piirissä, kuinka eri tavoin eri-ikäiset ihmiset käsittelevät tunteitaan. Ryhmissä oli paljon puolisonsa menettäneitä, vanhempia heteronaisia ja useimmiten menehtynyt oli ollut mies. “Koin, että meillä oli aika erilainen kokemus. Itsemurhan stigma on varmasti erilainen eri ikäluokkien keskuudessa. Myös sukupuoli vaikuttaa ja etenkin vanhempien miesten kohdalla puhumattomuuden kulttuuri voi korostua. Ajattelin, ettei mun kumppanin tapauksessa kyse ollut siitä, vaan hän puhui, ja me puhuttiin paljon”, Laura pohtii.
Keskeneräistä ja kokonaista elämää
Pitkään Laura kantoi mukanaan surua siitä, kuinka rakkaan ihmisen elämä jäi kesken. Mielen täyttivät kaikki ne asiat, jotka häneltä jäivät kokematta. “PMMP:n keikalla vuonna 2014 itkin, kun Heliumpallo soi ja mietin, että v*ttu, sä et nyt näe tätäkään”, Laura sanoo. Hiljalleen Laura alkoi kuitenkin kiinnittää huomiota kaikkeen siihen, mitä ex-kumppani oli eläessään ehtinyt tehdä. Tänä päivänä suhde menetettyyn läheiseen on lempeä. “Katson hänen elämäänsä ja mietin, miten paljon hän ehti kokea ja kuinka hienoja asioita hän saavutti elämässään. Olen ylpeä siitä, että siitäkin huolimatta, että hänellä oli paljon haasteita, hän pystyi toteuttamaan itseään esimerkiksi työelämässä menestyksekkäästi.”
” Hiljalleen Laura alkoi kuitenkin kiinnittää huomiota kaikkeen siihen, mitä ex-kumppani oli eläessään ehtinyt tehdä. Tänä päivänä suhde menetettyyn läheiseen on lempeä.”
Laura ajattelee keskeneräisyyden tunteen liittyvän ennen kaikkea heidän tarinaansa. “Tottakai toivoin, että asia saisi hyvän päätöksen ja että olo helpottuisi. Mutta sellaista ratkaisua hän ei saanut ja mun on täytynyt hyväksyä se. En kuitenkaan voi sanoa, että hänellä jäi mitään kesken. Hänen matkansa oli sellainen kuin se oli, sellaisenaan kokonainen”, Laura toteaa. Tämä ajatus auttoi Lauraa myös suuntaamaan ajatuksia omaan elämään. “Tosi pitkään jossittelin, että entä jos asiat olisivat menneet niin tai näin.Ei ole mitään entä jos -elämää.Ei ole vaihtoehtoista tarinankulkua. Entä jos maailmaan jääminen on myös tuskallinen tie?”
Huumori surun rinnalla
Huumori on aina ollut merkittävässä roolissa Lauran elämässä, eikä surun hetket tee tässä poikkeusta. “Mulle monesti sanotaan, että mä oon kauheen musta ja synkkä. Se on ihan hauskaakin. Jossain kohtaa mä tein itsestäni musta leski -vitsiäkin. Siihen varmasti liittyy sitä, että prosessoin asioita ja haluan myös keventää tilannetta muille, mutta todellisuudessa mulle musta huumori on ollut hirveän tärkeää, esimerkiksi tämän asian käsittelemisessä. Mulle musta huumori voi tavoittaa jotakin, joka on tosi totta”, Laura kertoo.
Tällä hetkellä Laura tekee stand upia ja keikkailee. Hän seuraa kiinnostuneena, mistä aiheista ihmiset kirjoittavat komiikkaa sekä sitä, millaisista maastoista itse eri aikoina ammentaa. “Tuntuu, että se on jokin defenssin kautta tuleva juttu. Jotkut aiheet ovat mulle itselleni kirjoittajana kiinnostavia, koska mä prosessoin niitä itsessäni ja olen niiden kanssa vielä kesken. Jos sä oot käsitellyt jo asian, ei siitä jaksa enää vääntää vitsiä. Mä ajattelen, että kun asiat on kesken, niistä syntyy pohdintaa ja huumoria.”
Suru on kunniavieras
“Pidän itsestäni huolta olemalla aika rehellinen elämälle. Yritän sanoittaa rehellisesti itseäni lähipiirilleni. Pyrin olemaan mahdollisimman haavoittuvainen ja auki, jotta tulisin nähdyksi. Se on välillä jännittävää, mutta tuntuu, että avoin yhteys ihmisten kanssa tekee hyvää, eikä niin, että yrittäisi vain performoida jotakin osaa itsestään. Ehkä olen myös alkanut arvostaa omaa elämääni ja aikaani enemmän. Se näkyy muun muassa siinä, miten olen alkanut kommunikoimaan omista rajoistani.
”Suru on kunniavieras, joka saa jossain kohtaa myös lähteä.”
Jokaisen kumppanin kohdalla pelkään, että he kuolevat. Varsinkin, jos suhde päättyy eroon, pelkään jotakin tapahtuvan. Se on kuitenkin asia, jonka kanssa työskentelen. Terapiasta olen saanut paljon apua. Suru on tunteista kaikista syvin siinä mielessä, että surevana koen olevani eniten lähellä sitä pientä Lauraa, sisäistä lasta. Surressa on tosi paljaana. Koen kuitenkin, ettei suru jää asumaan minuun. Kuten Jenni Vartiaisen biisissä lauletaan: suru on kunniavieras. Jossakin kohtaa se saa myös lähteä.
Ei ole mitään oikeaa tapaa surra ja käsitellä näitä asioita. Ei ole oikeita tai vääriä tapoja eikä tunteita. Se läheisen itsemurha on kokemuksena niin äärimmäinen, että on epäinhimillistä ajatella, että sekin pitäisi suorittaa jollakin normilla. Olisi parasta, kun jokainen pystyisi hyväksymään oman tapansa olla, siinä surun ja kaiken keskellä.
Artikkeli on julkaistu Surunauha-lehdessä 2/2025.
