Koen, että yksinäisyys ei ole koskaan ollut minulle sellaista perinteistä yksinäisyyttä, tunnetta siitä, että olisin ihan yksin maailmassa. Ympärillä on ihmisiä, ystäviä, perhettä ja tuttuja. Kokemani yksinäisyys ei liity ihmisten määrään tai siihen, onko vierellä joku. Se on yksinäisyyttä, joka kumpuaa jostain muualta. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy itsekseen. Se on minulle luontaista. Monesti se ehkä tulkitaan niin, että olen yksinäinen tai introvertti, mutta kyse ei ole siitä. En muista, että olisin koskaan kokenut perinteistä yksinäisyyttä.
Hassua kyllä, tunteiden kanssa tilanne on toisenlainen. Osaan tunnistaa tunteita ja sanoittaa niitä itselleni, mutta surussa tunteet tuntuvat vaativan vastakaikua joltain toiselta ihmiseltä. Koen, että minulla se liittyy erityisesti fyysisyyteen. Ei halaamiseen, vaan siihen, että joku ottaa minun käteni omiin käsiinsä. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä kuka tahansa. Ehkä juuri niissä kohdissa olen kokenut vaille jäämistä, yksinäisyyttä.
Minun suruni on erilainen. Se ei ole pelkkää itkemistä tai allapäin olemista, vaikka olen kyllä itkenyt, paljonkin. Kokemani kipu, fyysinen tuska, on jotain täysin toisenlaista. Se on tuntunut minun käsissäni. Niissä, jotka tuntuvat olevan koko ajan nyrkissä. Tuntuu siltä, kuin olisin sisälläni kantanut jotain, mitä ei voi puhua ulos. Se tuntuu siltä, että ne nyrkissä olevat kädet haluavat satuttaa, ei muita ihmisiä tai itseäni. Ne haluavat purkaa kipua, sen kuorman, jolle ei löydy sanoja. Kipu on konkreettinen, tuntuu lihaksissa ja luissa, ei ainoastaan mielessä.
Ja silloin tulee myös yksinäisyys. Ei siksi, ettei ympärillä olisi ketään, vaan siksi, että kukaan ei oikein tiedä, mitä kädet tekee. Kukaan ei oikeasti ymmärrä, miltä tuntuu ja miten suruaan kantaa niin, ettei sitä voi selittää, vaikka haluaisi. Ja vaikka kuinka yrittäisi puhua tunteistaan, se ei poista kipua. Puhuminen ei aina vie sitä taakkaa pois.
Olen yrittänyt puhua ja haluaisin oppia puhumaan paremmin, koska se olisi paljon helpompaa tai ainakin helpottaisi, jos tunteen voisi saada heti pois. Räjäyttää sen ulos ja päästä siitä fyysisesti eroon. Aina ei kuitenkaan voi. Se tunne jää sisään ja sen vangitsijana on pään ja mielen lisäksi myös kädet.
Suru on niin kokemuksellinen asia, että se tarvitsee jotain muuta kuin pelkkiä sanoja. Se tarvitsee jonkun ihmisen, joka pystyy olemaan siinä hetkessä vahva silloin, kun itse en ole. Joku, joka ei pelkästään kuuntele tai yritä ymmärtää, vaan joka oikeasti kantaa sitä kipua minun puolestani hetken verran. Ottaa ne kädet hellästi omiin käsiinsä, avaa nyrkit varovasti aukinaisiksi, silittää kämmenistä ja antaa luvan olla siinä ilman selityksiä.
Sitä kokemani yksinäisyys ehkä kaikkein eniten on. Kuka on vahva silloin, kun minä en ole? Silloin, kun suru ottaa vallan, enkä pysty pitämään sitä enää itse hallussa. Kuka on siinä rinnalla? Siihen kysymykseen on vaikea löytää vastausta ja siksi kipu ja yksinäisyys tuntuvat joskus niin raskailta.
Samaan aikaan minussa on olemassa myös toinen puoli. Se haastaa sitä, miten muut voivat tunnistaa suruni. Minä en lamaannu, en mene pois päältä, enkä jää paikoilleni. En mene off -tilaan. Sen sijaan suuntaan surussa keskittymiseni täysillä muihin asioihin ja jatkan eteenpäin, ihan kuin mikään ei voisi pysäyttää. Teen, toimin ja hoidan asiat, pidän itseni liikkeessä. Siksi kipua on vaikea nähdä. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä, ikään kuin kaikki asiat, jokainen elämän pienikin osa-alue, olisi hallinnassa. Ja silti, sisällä suru kulkee mukana, tiukasti nyrkkiin puristuneissa käsissä kiinni.
Surun kanssa eläminen on vaikeaa ja joskus melkein pelottavaa. Se on sisäinen taistelu, joka ei ole pelkkää ajatusten pyöritystä, vaan konkreettista kipua, joka näkyy ja tuntuu kehossa. Se on jotain, mikä asuu lihaksissa, luissa ja hermoissa, jotain, mitä ei voi lakaista maton alle sanoilla tai ajatuksilla.
Joonas Lahti
Teksti on julkaistu Surunauha-lehdessä 2/2025
