Surunauhan toimisto on avoinna ark. klo 9-15. Jos haluat jutella Surunauhan työntekijän kanssa,
voit soittaa 📞 044 751 9916 /Teppo 📞 044 977 9428 /Liisa. Surunauhan chat joka tiistai. Ympärivuorokautinen MIELI ry:n kriisipuhelin palvelee numerossa 09 2525 0111.

Minun surumatkani ei ole sankaritarina

Siitä on jo melko kauan aikaa, kun seisoin surumatkani alussa haavaisin polvin ja tärisevin jaloin. Yritin ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitani kohti jotain, mistä minulla ei ollut vielä aavistustakaan. Matkalla rinnallani kulkeneet ihmiset lohduttivat selviytymissanoin.

”Kyllä sinä selviät. Selviät ihan varmasti.”

Entä jos en? Riittääkö, että toivun? Että opin elämään menetykseni ja suruni kanssa? Että hiljalleen uskallan päästää irti ja luottaa, antaa elämän kannatella?

Tarvitseeko selviytyä surusta vai riittääkö, että selviytyy sen kanssa?

Minulle selviytymiseen liittyi ja liittyy myös ajatus siitä, että kaiken jälkeen pitäisi olla jotenkin erilainen kuin aiemmin. Parempi versio aiemmasta itsestään. Vahvempi, rohkeampi, arvomaailmaltaan uudistunut. Sellainen ihminen, joka ei enää pienistä hetkahda ja kaiken jälkeen selviää kaikista uusistakin haasteista. Kiitollinen jokaisesta pienestäkin asiasta.

Mutta entä jos arvomaailma onkin melkein sama? Entä, jos ei jaksa jatkuvasti olla kiitollinen kaikesta vain siksi, että pahemminkin on käynyt? Entä, jos pienetkin asiat hetkauttaa, eikä ole ihan varma selviäisikö uudesta vastoinkäymisestä? Entä, jos haluaakin välillä horjua tuulessa, itkeä ilosta ja surusta ja antaa jokaisen hetken tuntua?

Minä päätin jossain vaiheessa surumatkaani, että selviytymisen sijaan minä toivun. Minun surutarinassani ei ole voimaa ja vahvuutta, eikä kenties edes mitään suuria oivalluksia. Sen sijaan minun surutarinassani on heiveröisiä askeleita, haparoivia otteita ja horjuvia harppauksia. Minun surutarinassani on haavoja, rupia ja arpia. Minun surutarinassani on kuplivaa naurua, loputonta ikävää ja aika paljon myös rakkautta.

On hirvittävän inhimillistä haluta nähdä ja kuulla onnellisia loppuja. Se antaa meille lohtua ja ajatuksen siitä, että jos jotain hirveää tapahtuu omassa elämässä, siitä voi ehkä selvitä.

Selviytymistarinat antavat toivoa, pilkahduksen siitä, että kauhean jälkeen tapahtuu hyvää. Voi olla lohdullista ajatella, että vaikea kokemus jalostaa, tarjoaa oppimisen mahdollisuuden, opettaa elämän mittasuhteita ja jotenkin kehittää.

Voisiko kuitenkin olla niin, ettei elämän suurten kokemusten tarvitsekaan jalostaa, kehittää ja tarjota mahdollisuuksia oppia? Riittäisikö tarina ihan tavallisesta elämästä, jossa kohdataan suru ja harjoitellaan elämään sen kanssa. Voisiko toivo tulla selviytymisen sijaan toipumisesta?

Siitä, että vielä tulee helpompia hetkiä ja joskus niitä on ehkä vähän enemmän kuin vaikeita.

Siitä, että vaikka suru usein muuttaakin elämää ja minuutta kokonaisvaltaisesti, voi silti olla myös vähän samanlainen kuin ennenkin.

Voisiko toivoa antaa ajatus siitä, että vaikka suru onkin aina olemassa, se ei ole minusta ja meistä kaikki, vaan sen rinnalle mahtuu muutakin.

Jennina Lahti
vertaistukija

 

Voit lukea lisää Jenninan ajatuksia selviytymistarinoista ja surun sankaruudesta viimeisimmästä Surunauha-lehdestä 1/2022.

Lehden saat kotiin tai sähköisenä liittymällä jäseneksi. 

2 kommenttia artikkeliin ”Minun surumatkani ei ole sankaritarina”

  1. Aion tulostaa tämän tekstin huoneentauluksi! Se sanoittaa omia ajatuksiani surusta niin vahvasti. Itsekään en toivo selviytymistä, vaan menetyksestä toipumista, tapahtuneen sietämistä. Kiitos!

    Vastaa
  2. Nyt, puolitoista vuotta poikani itsemurhan jälkeen, ajattelen että kirjoitukseesi voi hyvin samaistua. En ole parempi minä, en mikään kävelevä sankaritarina vaan vielä heikko, hauraskin. Mutta pienin askelin ja myötätuntoisena itseä kohtaan on pakko mennä. Ei tarvitse tuntea itseään vielä yhtään vahvemmaksi kuin on. Surutarinani on myös täynnä noita ”heiveröisiä askeleita, haparoivia otteita ja horjuvia harppauksia”.

    Minulle tuli kirjoituksen pohjalta mieleen sana itsemyötätunto. Ehkä siihen sisältyy juuri se sankarinviitta, jota odotan: Olla oman elämäni sankari hyväksymällä kaikki tunteeni, heikkouteni, arpeni, itkuni sellaisena kuin ne ovat.

    Vastaa

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.