Menetin pikkuveljeni Jannen itsemurhalle tammikuussa 2020. Janne oli 28-vuotias.
Muistan yhä sen perjantaiaamun, kun join aamuteetä ja luin uutisia. Yhtäkkiä mun isä soitti olevansa rappuni alaovella, koska hänellä on tärkeää asiaa. Oven avattuani hän kertoi, että Janne on tehnyt itsemurhan ja kuollut.
Janne oli herkkä, luova ja taiteellinen. Hän soitti kitaraa, kuunteli paljon musiikkia, piirsi ja kirjoitti. Hän välitti eläimistä ja läheisistään. Meillä oli traumaattinen lapsuus, minkä takia Jannella oli vakavia mielenterveyden ongelmia. Hän oli yrittänyt itsemurhaa useamman kerran. Janne koitti piilottaa pahan olonsa ja tuskansa muilta, mutta tiesimme kyllä, ettei hän voinut hyvin ja yritimme hakea hänelle apua.
Olimme pelänneet tätä jo pitkään, mutta silti mikään ei valmistellut siihen hetkeen, kun se oikeasti tapahtui.
Aluksi suru tuntui niin suurelta, että pelkäsin hukkuvani sen alle. Yritin suorittaa surua kuin se olisi jokin työtehtävä, jonka voisi hoitaa “alta pois” ja sitten siitä olisi vapaa.
Kannoin myös vihaa surun rinnalla. Vihaa siitä, ettei Janne ollut saanut sitä apua, jota hän olisi kipeästi tarvinnut.
Vähitellen ymmärsin, ettei surulla ole päätepistettä. Sitä ei voi suorittaa loppuun. Sen kanssa täytyy opetella elämään ja antaa sille tilaa.
Ajattelen Jannea joka päivä, usein aivan tavallisissa hetkissä. Hän tulee mieleeni musiikkia kuunnellessa, tähtitaivasta katsellessa ja monessa arkisessa tilanteessa. Huomaan edelleen miettiväni, mitä hän ajattelisi tai sanoisi jostain asiasta.
Katson lapsuuden valokuvia, käyn haudalla ja sytytän kynttilän merkkipäivinä. Muistelen erityisesti meidän lapsuutta ja sitä pikku-Jannea, joka oli herkkä, viaton, hauska ja utelias.
Terapia ja vertaistuki muilta läheisensä itsemurhan kautta menettäneiltä ovat auttaneet surussa. On ollut tärkeää oppia, että suruun ei huku, vaikka se välillä vyöryy päälle kuin tsunami. Siitä selviää joka kerta, vaikka ei siinä hetkessä heti tuntuisi siltä.
Kaiken surun alla on lopulta rakkaus. Siksi sureminenkin on tapa rakastaa. Suru tulee edelleen aalloissa. Se on syvää ja kipeää, mutta siitä on tullut tunne, jota kunnioitan. Se kertoo siitä, miten paljon Janne on minulle merkinnyt.
Riina
