Siskoni teki itsemurhan 28-vuotiaana vuoden 2024 loppupuolella.
Muistan kirkkaan selkeästi päivän, kun sain tietää siskoni poismenosta. Isänpäivä lähestyi ja olimme käyneet äitini ja siskoni kanssa ostoksilla kaupungissa ja menimme vanhempieni luokse. Olin itse samana vuonna täyttänyt 18 vuotta, ja muuttanut omilleni.
Saavuimme vanhempieni kotiin ja muistan edelleen sen, kun kannoimme ostoksia keittiöön ja näin isäni sekä veljeni istumassa olohuoneen sohvalla. Heidän katseensa olivat painuneet lattiaan ja siinä hetkessä tiesin, että jotain kamalaa oli sattunut. Isä pyysi meitä tulemaan olohuoneeseen ja kertoi, että siskomme oli tehnyt itsemurhan.
Tämän hetken jälkeen maailmani romahti ja kaikki jolla oli aikaisemmin ollut merkitystä, loppui. Siinä hetkessä tuntui, kuin en olisi koskaan osannut kävellä tai puhua. Shokki valtasi kehoni kun romahdin polvilleni vasten lattiaa. En saanut ensin sanottua mitään, itkin vain hysteerisesti. Hetken kuluttua menin isäni luokse, halasin häntä ja kerroin, että olen todella pahoillani. Siirryin ulos istumaan rappusille, ulkona oli jo kylmä mutten siinä hetkessä tuntenut mitään. Veljeni istui viereeni. Olimme vain hiljaa.
Tämän päivän jälkeen en edelleenkään muista kunnolla seuraavia viikkoja, kuukausia. Muistan yksittäisiä hetkiä ja tapahtumia. Jäin sairaslomalle töistä, palasin viikon kuluttua omaan kotiini kaupunkiin. Ystäviä ja kollegoita kävi aika ajoin luonani tarkistamassa, kuinka voin. Elämältäni vietiin pohja.
Kesti kauan ymmärtää, että siskoni todella on kuollut enkä enää koskaan näe häntä. Pääni täyttyi erinäisistä ajatuksista ja tunteista. Syyllisyys oli kauan yksi suurimmista ja kivuliaimmista tunteista. Saatoin herätä keskellä yötä siihen, että itkin ja huusin siskoani. Toisinaan päivä saattoi mennä aivan sumussa, enkä noussut sängystäni välttämättä koko päivänä. Sain nopeasti kriisiapua ja työterveyden kautta pääsin psykologille ja lääkärille, jotka halusivat auttaa minut jaloilleni. Ensimmäiset viikot itkin päivittäin. Suoriuduin vain pakollisista tehtävistä. Hoidin lääkäriajat ja sovitut puhelut/tapaamiset psykologin kanssa.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin huomata, että jaksoin joka päivä hieman enemmän. Suru kulki ja kulkee edelleen mukanani joka päivä, mutta pikkuhiljaa aloin taas saamaan elämänlangasta kiinni. Raskaat tapahtumat kuten siunaus- ja muistotilaisuus saivat hetkellisesti mielen aivan mustaksi. Jouduin itse etsimään joka päivälle merkityksen ja toivon kipinän. Kirjoitin paljon siskolleni ja siskoni muistolle. Osan julkaisin, osan pidin vain itselläni. Tiesin, että siskoni olisi halunnut minun jatkavan elämääni. Minulla on myös toivoa siitä, että siskoni seuraa minua yhä jostakin. Haluan edelleenkin tehdä hänet ylpeäksi.
Ymmärsin myös, että syyllisyyden tunteesta on päästettävä irti. Vaikka miten kääntelin ja vääntelin asiaa mielessäni, se ei muuttanut todellisuutta siskoni ratkaisuista enkä voinut tai olisi voinut vaikuttaa niihin. Syyllisyys ja katkeruus olivat raskaita tunteita nuorelle kannettavaksi. Ajattelin, että tämä päätös oli siskoni tekemä ja hän oli hyvin tietoinen ratkaisustaan. Minun on kunnioitettava hänen valintaansa ja päätöstään. Muuten en pysy itse järjissäni.
Nyt siskoni poismenosta on kulunut 1 vuosi ja 7 kuukautta. Välillä tuntuu, että aikaa on kulunut paljon. Todellisuudessa alle kaksi vuotta on hyvin lyhyt aika tämän loppuelämän kestävän surun ja menetyksen kanssa. Koen, että aluksi ihmiset eivät ymmärtäneet suruani. Yhteiskunnan mukaan kaiken olisi täytynyt palata ennalleen hyvin nopeasti ja muistan usein miettineeni, että ”ettekö te tajua, siskoni on kuollut. En minä voi jatkaa samalla tavalla elämistä vielä, ei minun suruni ole vielä ohi”.
Muistutin ja muistutan yhä itselleni, ettei suru koskaan ole ohi. Sitä vain oppii kantamaan eri tavoilla ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, suru on ajan kanssa muuttanut muotoaan eikä se enää joka kerta vie mukanaan. Olen kiitollinen ajastani siskoni kanssa, vaikka se päättyikin liian nopeasti. Haluan omalta osaltani jakaa tietoisuutta mielenterveysongelmista ja toivon, että omalla kokemuksellani ja tarinallani olisi lohtua niille, jotka kamppailevat samojen kokemusten kanssa. Te ette ole yksin.
Kauas on kantanut askeleesi— kauemmaksi kadonnut kyyneleesi.
Kipusi poissa on—suruni sanoinkuvaamaton.
Anna anteeksi suru, se katseeseeni on pysyvä — ehkä uudelleen tapaamme taas kauniina syksynä.
On päässäsi seppele, on kasvoillas nauru—sen sisäänsä sulkee nyt kaipauksen laulu.
Saan ääntäsi muistella, saan muistoasi suojella—toivon, ei kipua ei tuskaa oo toisella puolella.
En kuoleman tarkoitusta ymmärtää voi — vain kaipauksen sävelet nyt mielessäin soi.
Ei vihaa, ei katkeruutta— vaan rakkautemme pysyvää arvokkuutta.
On sieluni tyhjä, on sydämeni surua täynnä— voit tanssia vapaasti ikäväni jäillä.
Saavut uneen, lähdet taas— jää taaksesi raskaat taakat maan.
Ei hyvästit, ei näkemiin— vaik poissa oot, jäät muistoihin parempiin.
Siskoni, ja monen muun muistoa kunnioittaen jaan tämän tarinan. Rakkainta Anninaa pohjattomasti kaivaten: Pikkusiskosi, Ariana
