Jos haluat keskustella tilanteestasi, soita Surunauhan numeroon 044 977 9428 (ark. 9-15). Ympärivuorokautinen MIELI ry:n kriisipuhelin palvelee numerossa 09 2525 0111.

Kirje vauvalleni

Selma Vilhunen oli vauva, kun hänen isänsä kuoli.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän tunnisti surunsa.

Blogikuva (28)

 

TEKSTI Laura Rantanen | KUVA Mitro Härkönen

21-vuotiaana elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Selma Vilhunen sai kirjeitä isältään. Ne oli kirjoitettu yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. 
Yksi kirjeistä oli päivätty Pieksämäellä 28. lokakuuta vuonna 1976. Vilhunen oli syntynyt aikaisemmin samana syksynä, jona isä kirjoitti hänelle. Tässä kirjeessä hänen isänsä suunnitteli, miten he viettäisivät yhdessä aikaa lapsen ensimmäisenä kesänä. 
Kirje alkoi sanoilla: Kirje vauvalleni.  

“Ensi kesänä, jos ja kun minulla on kesäloma, minä asetan sinut rattaisiin tai vaunuihin. Aurinko paistaa, nurmet vihertävät ja linnut visertelevät. Ja minä työntelen sinut puistojen halki meren rantaan.” 

Vilhusen isä oli muuttanut Turusta kotiseudulleen Pieksämäelle ennen Vilhusen syntymää, kun hänen parisuhteensa oli päättynyt Vilhusen äidin aloitteesta. Samalla isä luopui opinnoistaan Turun yliopistossa.  
Selma Vilhunen syntyi Turussa, jossa hän asui lapsena äitinsä kanssa. Yhteistä kesäpäivää isän kanssa ei tullut. Isä kuoli itsemurhaan vuoden 1977 keväällä 26-vuotiaana. Vilhunen oli isänsä kuollessa puolivuotias.  

Vaikea vihaisuus 

Palkituista Tyttö nimeltä Varpu (2017) ja Hölmö nuori sydän (2018) elokuvistaan sekä Jussi-palkitusta dokumenttielokuvastaan Hobbyhorse Revolution tunnettu Vilhunen ei lapsena tai nuorena kokenut, että hänen elämästään puuttuisi jotain, vaikka hänen isänsä oli kuollut.  
– Nuorena kittasin alkoholia ja näpistelin. Vasta aikuisena olen tajunnut, että omituisella käytökselläni annoin hahmoa tapahtuneelle. En ehkä juonut sen enempää kuin kaverit, mutta nyt kun mietin, niin oltiinhan me 13-vuotiaina aika nuoria olemaan humalassa. Tavoite oli olla tosi kännissä, Vilhunen sanoo. 
Hänellä oli myös monimutkainen suhde syömiseen. Nuorempana Vilhusella oli tapana turruttaa itsensä ruualla. “Kun oli tosi täynnä, se rauhoitti ajatuksia.” Vilhunen sanoo olleensa nuorena vihainen, mutta hänellä ei ollut keinoja näyttää vihaansa ulospäin.  
– Eikä vihaisuus ollut muutenkaan nuorelle naiselle hyväksytty tapa olla maailmassa. Ilmaisin omaa vihaani aggressiivisesti käyttäytyneen poikaystävän kautta. Sain täyttymystä siitä, kun hän käyttäytyi mielipuolisesti ja huoneessa oli vihaa, Vilhunen muistelee. 
Vähitellen tarve syödä liikaa katosi. Suhde nuoruuden vihaiseen poikaystävään oli päättynyt jo aiemmin. Noin 30-vuotiaana Vilhunen alkoi suhtautua ruokaan omasta mielestään aiempaa terveemmin.  
– Kun pääsin vähän lähemmäs omia tunteitani, aloin ymmärtää, että olin syönyt itseäni tunteettomaksi. Ruoka oli tuonut minulle lohtua.  

Elokuvanäytös 

        ”Elokuviin me emme vielä voi mennä.”
 

Parikymppisenä Vilhunen opiskeli Turussa elokuvaohjaajaksi ja meni silloisen poikaystävänsä kanssa katsomaan ruotsalaista elokuvaa, joka teki Vilhuseen suuren vaikutuksen. 
Elokuvassa mies saa kuolleen äitinsä perintönä pinon vanhoja kirjeitä isältään, jota hän ei ole koskaan tavannut. Mies lukee kirjeitä ja hänen elämänsä mullistuu. 
– Elokuvan jälkeen itkin poikaystävälle, että olisipa minullakin edes jotain vitun kirjeitä, mutta kun minulla ei ole isältä mitään. Puolet minusta on tyhjää, Vilhunen muistelee.
Seuraavana päivänä hän puhui asiasta äidilleen. Olisipa edes jotain kirjeitä.
Äiti sanoi: “Odotapas hetkinen”, ja haki vintiltä Vilhusen isän kirjoittamat kirjeet itselleen ja kirjeet vauvalle, joka oli nyt 21-vuotias.
– Syntymäni jälkeen vanhempani olivat pitäneet kirjeitse yhteyttä. Isäni kirjoitti äidilleni kirjoittamiensa kirjeiden oheen aina myös erikseen kirjeen vauvalleen. Niissä hän kertoi minulle kuulumisiaan.
Koneella kirjoitettuja liuskoja oli 21. Jokaisen ylälaidassa luki “kirje vauvalleni”. 
– Muistan, kuinka menin kirjeet saatuani omaan kotiini lukemaan niitä. Isä kirjoitti todella hyvin, tunnistin lauseista ja huumorista itseni, Vilhunen sanoo.  

Muuttuva valo 

Vilhunen kokee, että hänen isänsä kirjeissä vauvalle oli myös vähän testamenttia. Isä antoi niissä vauvalleen elämänohjeita ja kuvaili vauvan tulevaisuutta. “Kohta, kun olet päiväkodissa, niin sinä olet varmaan teidän lasten toimikunnan puheenjohtaja, kun olet niin etevä.” 

– Saatuani kirjeet tajusin olevani surullinen. Siihen asti olin ajatellut, että kaikki on hyvin. Kirjeiden myötä annoin itselleni luvan hyväksyä kokemukseni siitä, että minulta puuttuu jotain, Vilhunen sanoo. 
Tuohon aikaan hän kuvasi kaitafilmille. Mentyään Pirjo Honkasalon dokumenttikurssille, Vilhunen tiesi heti lyhytelokuvansa aiheen. Päivä isän kanssa -lyhytelokuvassa miehen ääni lukee Vilhusen isän kirjoittamaa kirjettä ja Vilhunen elää kaitafilmillä todeksi kirjeessä kuvailtua päivää.  
– Elokuva on esitetty televisiossakin, ja siitä tuli tosi hyvä. Päivä isän kanssa on itselleni tärkeä teos siitä, miten elokuva voi olla enemmän kuin elokuva, osa elämää. 
Vuodet vierivät ja Vilhunen tuli saman ikäiseksi kuin hänen isänsä oli kuollessaan. Pian hän oli jo vanhempi. 
– Aloin nähdä isän nuorena jannuna. Valo, jossa näin hänet, muuttui koko ajan. Ajattelen samaan aikaan myös, että hänen hahmonsa vanhenee samaa tahtia kuin minä, vaikka hän oli kuollessaan 26-vuotias. 
Vilhunen on itse nyt 46-vuotias ja hyväksyy jo sen, ettei hänen isänsä kuolema ole vieläkään loppuun käsitelty. Se ei aiheena lopu, eikä tule valmiiksi.  
– Voi tulla yksinäinen olo, kun tajuaa, että käsittelin tätä aihetta jo puolison kanssa, terapiassa, kirjoituspiirissä, kavereiden kanssa, ja nyt on kevät 2023 ja olen taas tämän aiheen parissa. Onko minussa jotain vikaa, tai onko juuri minun surussani jotain outoa, kun se ei mene mihinkään, Vilhunen miettii. 

Yhteiskunnan apu 

Vilhusen isän kuolema itsemurhaan on aiheuttanut hänelle joskus absoluuttista arvottomuuden kokemusta, “vaikka sitä sitten järkeilee kaikenlaista.”  
Voidessaan itse huonosti, Vilhunen on pelännyt, että hänkin menettää kontrollin ja antaa periksi sille ajatukselle, että ainahan voi kuolla. 
– Vaikka olin isäni kuollessa vauva, niin silti tunnistan, että olen saanut huonon roolimallin. Niin helposti tulee sellainen uhmakas ajatus, että näin meidän perheessä hoidetaan hommat. Sitten tajuaa, että niin ei ole kovin hyvä ajatella, Vilhunen sanoo.  
Silloin hän on mennyt päivystykseen. Se on auttanut keskeyttämään negatiivisten ajatusten kehän. Kohtaaminen ammattilaisen kanssa ja nähdyksi tuleminen on rauhoittanut. Vilhunen sanoo, ettei ole halunnut kuolla, mutta hän on kokenut olevansa umpikujassa, josta ei pääse eteenpäin. Hän on saanut apua, toisin kuin hänen isänsä.  
Vilhunen uskoo, että hänen isänsä oli aikakautensa uhri. Isän mielenterveys oireili eri tavoin. Hän oli hyvin ahdistunut ja hänellä oli myös psykoottisia piirteitä. Hänen ulkopuolisuuden tunteensa syveni ja syveni.  
– Yhteiskunnan kyky kohdata mielenterveyden haasteita ei 70-luvulla ollut kovin hyvä. Itse tiedän, että voin mennä päivystykseen tarvittaessa uudestaankin. Voin mennä edestakaisin kodin ja päivystyksen väliä, jos tarvitsee, Vilhunen sanoo. 
Isä ei ilmeisesti saanut riittävää hoitoa mielenterveyteensä.  
Vilhunen kertoo saaneensa itse apua oman mielialansa vaihteluun myös hormonikorvaushoidosta, jota hän alkoi käyttää PMS-oireisiin ja esivaihdevuosioireisiin. Hormonikorvaushoito toi samalla myös mielen resilienssiä ja rauhoittumista.  
– Isän kuolema ei vieläkään ole käsitelty, mutta se on kuitenkin sillä tavalla käsitelty, että nykyään osaan lohduttaa itseäni. Suru tulee, kestää aikansa ja menee ohi. Nyt olen tässä ihan hyvinvoivana. 

”Levitän viltin jollekin tasaiselle hietikolle tai heinikolle ja käyn viereesi köllimään.”   

Sitaatit ovat lainauksia kirjeestä, jossa Vilhusen isä kuvaili vauvalleen yhteistä tulevaa kesäpäivää. Juttu on julkaistu Surunauha-lehdessä 1/2023.

Blogikuva (28)