Pahaa unta

Mitä haluaisin kertoa siitä päivästä?

Haluaisin sanoa että kaikki oli pahaa unta, josta pitää vain herätä. Kaikki olisi kuvitelmaa ja ihan kohta, kohta mä herään. Herään kyllä, ihan varmasti.

Sitä hetkeä ei ole tullut. Totuus on lyönyt polvilleen monta kertaa ja on päiviä, ehkä viikkoja, joita en edes muistaisi, ellen olisi kirjoittanut niitä ylös.

Isäni oli ehkä yksi kilteimmistä ihmisistä, kenet tiedän. Omine demoneineen toki. Hän ei koskaan korottanut ääntään, ei koskaan huutanut. Saattoi huokaista ja kävellä pois. Hänelle oli kunnia palvella toisia ja hän opetti sen minulle. Käytöstavat olivat aina toista kunnioittavia, rauhoittavia ja sanan ”kiitos” tärkeyden opin häneltä. Hän oli maailman paras Pappa lapsilleni ja siksi hänen menetyksensä riipaisee sydäntäni vielä lisää. Suuri persoona on poissa poikieni elämästä ja opit, jotka hän olisi mukanaan tuonut, pois revitty.

Olen käynyt tuon päivän tapahtumat läpi tuhansia kertoja tämän kolmen vuoden aikana. Eihän näin käy meille, on se suurin, mitä pääni ja sydämeni huutaa. Eihän se vaan voi mennä näin. No, meni.

Työpäiväni, tuo maanantai, oli tavallinen aamukahdeksan vuoro. Päässäni soi biisi: Ei oo hätää ennen kuin ei oo hätää, paniikki alkaa vast kun kaikki menee hyvin (Chisu). En tähän päivään tiedä mistä se oli päähäni tullut, koska en pidä Chisun musiikista, mutta hoilasin sitä työn ohessa.

Kurkkasin puhelintani jossain välissä ja huomasin monta vastaamatonta puhelua, siskoni oli yrittänyt soittaa. Mietin, mitähän hän näin kovasti on yrittänyt tavoitella, joten soitin takaisin.

Hän vastasi ja totesi minulle: ”Sun Saija pitää lähteä nyt kotiin”. Kysyin miksi, kuulin äänestä että jotain oli pielessä, hän ei suostunut vastaamaan. Hoki vaan aiempaa. Suutuin hänelle ja huusin puhelimeen että ”mä en lähde yhtään mihinkään ennenkuin kerrot”. Hän kertoi.

Isä. Helikopteri. Kuopio. Tajusin heti, että nyt on asiat huonosti, helikopterilla Kuopioon ei viedä ketään ellei… ei, ei!

Siitä se alkoi, paha uneni, joka jatkuu yhä. Olin tehnyt huoli-ilmoituksen isästäni kolmea päivää aiemmin, mutta koska se piti postittaa, eikä sähköisenä voinut tehdä, se todennäköisesti saapuessaan perille meni vain roskiin -olihan jo liian myöhäistä. Isäni oli jo tappanut itsensä.

Äitini rakastaa biisiä ”Voiko enkelitkin eksyä”, koska se kertoo tavasta, jolla vielä tavataan tavallaan. Viime yönä itkin jälleen unessa isäni perään, hän tuntuu hiipuvan muistoista. Ei, en tarkoita että hän katoaisi, eihän hän voisi koskaan, mutta en enää kunnolla muista, miltä hän näytti nauraessaan tai hölmöillessään lastenlastensa kanssa. En muista ääntä, jollen kuuntele videoista ja kun kuulen mietin: Kuinka sitä teit näin meille?

Ikävä ei katoa, se muuttaa muotoaan kyllä. Tavallaan lohduttaa sekin, että tulee vielä päivä, jolloin se ei revi sydäntäni rinnastani. Nyt se tekee sen yhä joka päivä.