Isä kohtaa surun

Kesällä 2009 jouduin viemään poikani taas kerran psykiatriseen sairaalaan. Muutamaa päivää myöhemmin ajattelin käydä hänen asunnollaan katsomassa hänelle tullutta postia. Kun astuin sisään, ihmettelin tupakan tuoksua. Eihän asunnossa pitänyt olla ketään, poikahan oli hoidettavana sairaalassa. Kurkistin toiseen huoneeseen. Poikani makasi sängyssään. Tunnustelin elon merkkejä. Niitä en enää löytänyt, vaikka hän oli vielä lämmin. Soitin ambulanssin. Mitään ei enää ollut tehtävissä. Poikani oli kuollut oman käden kautta.

Tuollaisessa tilanteessa ei mietitä, mitä suru on. Kun tajusi, että oma lapsi on kuollut ja lopullisesti menetetty, mielen valtasivat kauhu ja epätoivoiset ajatukset. Mutta pojan itsemurha oli tosiasia. Ahdisti sekin, että asia oli heti kerrottava vaimolle ja muulle perheelle – mitenkähän he tämän kestäisivät. Tuli itsesyytöksiä, olisinko voinut jotenkin estää traagisen teon?

Suru on sekoitus monenlaisia tunteita: tuskaa menetyksestä, ahdistusta sen peruuttamattomuudesta. Suru ja kauhu tuntuivat koko ajan jäytävänä tuskana sielussa. Tuntui järkyttävältä, että nuori, 32-vuotias mies ei halunnut enää elää eikä kyennyt löytämään iloa ja merkitystä elämäänsä. On murheellista, että hän teollaan luopui lahjoistaan ja mahdollisuuksistaan. Olin kokenut surun voimakkaasti jo 11 vuotta aikaisemmin. Poika sairastui silloin maaniseen psykoosiin ja tarvitsi välitöntä sairaalahoitoa. Olin hyvin järkyttynyt ja surullinen. Tajusin, että kyse on vakavasta sairaudesta. Myöhemmin sairaus diagnosoitiin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Pohdiskelin epätietoisena, voiko poikani parantua vakavasta sairaudesta ollenkaan ja jos voi, niin missä määrin. Poikani opiskeli yhden lukukauden matematiikkaa yliopistossa. Sitten hän kävi jonkin aikaa töissä postissa. Hän sai pian diagnoosin jälkeen työkyvyttömyyseläkkeen ja tuli sillä kohtuullisesti toimeen. Vanhemmille on tärkeää, että lapset löytävät paikkansa elämässä, kykenevät huolehtimaan itsestään, ovat onnellisia ja heillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Itsemurhan tehneen lapsen vanhemmilla ei tämän lapsen osalta enää ole tulevaisuuden toivoa. Tämä on todella riipaisevan surullista.

Miten olen jaksanut surun kanssa? Elimme perheessämme jo vuosia poikamme useiden itsemurhayritysten vuoksi pelossa, että hän lopulta onnistuisi. Se oli ikään kuin valmistanut meitä kohtaamaan poikamme elämän traagisen päätepisteen. Mutta ei pojan kuoleman tuoman surun ja ahdistuksen voimakkuutta voinut etukäteen kuvitella sellaisena kuin sen sitten joutui kohtaamaan. Suuri apu surussa on ollut avoimuus. Kerroimme vaimoni kanssa heti tapahtuneesta sukulaisille, ystäville ja työtovereille. Se helpotti alkuvaiheen rankkoja tunnelmia. Kävimme vaimoni kanssa useissa vertaisryhmissä, joissa puhuminen muiden saman kokeneiden ja ammattiauttajien kanssa huojensi surua ja toi uusia näkökulmia surun kanssa elämiseen. Ymmärsimme, että emme ole ainoita, jotka ovat menettäneet lapsensa itsemurhan kautta. Erityisen merkittävää oli, että saimme vaimoni kanssa kantaa yhdessä surun kuormaa toinen toistamme tukien. Isän ja äidin suru on erilaista. Isä saa ehkä äitiä helpommin siirrettyä surua sivuun arjessa. Äiti, joka on ”kantanut lasta sydämensä alla” ja synnytettyään hoivannut lasta vuosia, on ”symbioottisen surun” sitoma. Myös lapsemme olivat vahvasti mukana tässä perheen ”sururyhmässä”. Palasin töihin pidettyäni kahden viikon sairausloman poikani kuoleman jälkeen. Koin, että työ haasteineen tuo muuta ajateltavaa ja suru väistyy taka-alalle. Perheessämme harrastetaan paljon musiikkia. Minulle yksin- ja kuorolaulu sekä soittaminen puhallinorkesterissa ovat tuoneet lohtua, iloa ja voimaantumista.

Vuosien kuluessa suru on helpottanut, eikä ahdistus menetyksestä kouraise niin syvältä kuin surun alkuvaiheessa. Ajoittain jokin pieni muisto, välähdys jostakin tilanteesta, jossa olimme yhdessä pojan kanssa, laukaisee syvältä vihlovan surun ja tuo kyyneleet silmiin. Koen yhä ajoittain syyllisyyttä laiminlyönneistä poikaani kohtaan ja myös siitä, että en osannut enkä oikein jaksanutkaan häntä riittävästi ymmärtää. En kuitenkaan koe, että itsemurha olisi minun syytäni. Poikani kohdalla hänen sairautensa lienee ollut merkittävin syy. Ehkä hän myös koki voimakkaasti, että elämällä ei ollut hänelle enää mitään annettavaa; ei loppututkintoa eikä ammattia, ei elämänkumppania, ei mitään minkä vuoksi elää. Minua on auttanut sen ymmärtäminen, että ihmiselämä on lopulta lyhyt, ”kosminen silmänräpäys”. Elämä osoittautuu joskus hauraaksi ja sattumanvaraiseksi. Nykykulttuurissa korostuu liikaa menestyksen eetos. Ikävät asiat eivät kuulu siihen, ei sairaus eikä epäonnistumiset, ei suru eikä kärsimys. Elämässä harva kuitenkaan säästyy ikäviltä asioilta. Niiden kohdatessa on hyvä muistaa, että elämässä on pysyvästä surusta huolimatta paljon iloa ja onnea. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Heikki Teittinen

Teksti on julkaistu aikaisemmin Surunauhan jäsenlehdessä 1/2020