Vielä tulee aika, jolloin en mieti lähtösi syytä. Mietin elämäsi tarkoitusta.

Sisareni kuolemasta tuli nyt toukokuussa kuluneeksi 3 vuotta. Välillä tuntuu, kun se olisi tapahtunut ihan eilen. Sisaruus on kauneimpia asioita elämässä. Joku, jonka kanssa on kasvanut ja jakanut asioita lapsuudessa. Jonka kanssa on tapellut, jota on puolustanut ja jonka lapset ovat vähän kuin sinunkin omiasi. Sisar on ihminen, jolle parhaimmillaan ja pahimmillaan saa, ja pystyy olla oma itsensä täysin ehdoitta. Sisaruus on katkeamaton side kahden ihmisen välillä.

Isämme kuoli tapaturmaisesti ollessani teini-iän kynnyksellä. Tuolloin sisareni oli 9-vuotias ja hän löysi isämme kuolleena. Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt kuinka paljon tuon kamalan tapahtuman on täytynytkään vaikuttaa hänen elämäänsä. Tahaton, mutta niin todellinen hylkäämisen kokemus. Kuinka pienen lapsen mieli ei mitenkään ole voinut käsittää tapahtunutta, joka painui mielen syvyyksiin pelottavana asiana. Josta ei paljoa puhuttu, mutta joka oli kuitenkin tapahtunut.

Sisareni oli kolmen lapsen ihana äiti. Joka loputtomaksi jaksoi keksiä retkiä ja seikkailuja, joka teki arjen pienistä asioista juhlahetkiä. Äitiys oli hänelle arvokkain asia elämässä. Hän rakasti hevosia ja omaa pientä kasvihuonettaan. Hän oli toimelias tekemisissään ja hänen kodissaan huokui lämpö. Hän oli ystävä monelle ja auttoi pyyteettömästi. Hän kaipasi suuresti täältä jo lähteneitä ja uskalsi näyttää rakkautensa. Ja sitä rakkautta riitti kaikille.

Mitä hänelle tapahtui? Nostiko synnytyksen jälkeinen masennus ja surullinen avioero pintaan lapsuuden trauman. En kai koskaan saa tietää. Kun sisareni alkoi oireilemaan, huomasin kuinka pelko palasi elämääni. Sama pelko, jonka kanssa olin elänyt puolisoni sairastuttua syöpään. Menettämisen pelko. Neuvottomuus ja turhautuminen olivat melko pieniä tunteita pelon rinnalla, joka välillä paisui epärealistisiin mittasuhteisiin.

Ja lopulta pahin toteutui. Impulsiivinen itsemurha. Ei jäähyväiskirjettä. Silloin kun sitä kuitenkin vähiten osasi odottaa, eikä aivot pystyneet vastaanottamaan suruviestiä. Ei todellisuutta. Tuli hätä, valtava lamaannuttava hätä kaiken ja kaikkien puolesta. Toimin autopilotilla pitkään, hoidin pakollisia asioita. Elämä jatkui, tuli uusi aamu ja ilta, enkä tuntenut yhtään mitään. Sylissäni oli puolivuotias pieni tyttäreni, elämässäni kolme muutakin omaa lasta ja puoliso. Ja olin täysin turta kaikelle. Vaikka olin kokenut suuren menetyksen jo kaksi kertaa aiemmin elämässäni, selvinnytkin, aloitin matkan taas alusta uudelleen. Elämässä ei ollut värejä. Tiesin miltä ilo tuntuu, mutten pystynyt tuntemaan sitä.

Ikävä kulkee rinnallani aina. Minulle, suru on kunnioitusta rakkaita ihmisiä kohtaan, joiden kanssa sain kulkea maallista matkaa osan aikaa elämästäni. Enää en edes yritä pyristellä irti ikävästä, en toipua siitä. Useamman läheisen menettämisen myötä elämän arvot ovat hakeneet paikkansa uudelleen. Vertaistuki on ollut valtava voiman lähde. Vertaisten kanssa kaikki aidat kaatuvat, eikä ole olemassa minkäänlaisia häpeän tunteita. On helpottavaa saada tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään kaikkein kipeimpien tunteiden kanssa. Kun on itse tullut autetuksi, itselläni halu auttaa muita voimistui sitä mukaa kun itse vahvistuin.

 Ajalla on parantava voima. Omaan elämääni tuli tunnetaideterapia, jonka avulla pystyn auttamaan muita kohtaamaan vaikeita asioita elämässä. Minua itseäni on lohduttanut maalaaminen, värit. Hetket, kun hetken saan olla omassa kuplassani turvassa kaikelta. Hetket, jotka vahvistavat tunnetta ja uskoa siihen, että elämä kantaa kuitenkin. 13 vuotta sitten menehtynyt puolisoni pyysi minua uskomaan huomiseen. Usko aina huomiseen. Usko sinäkin, joka luet tätä. Usko, että jonakin päivänä on helpompi hengittää ja pystyt tuntemaan iloa, onneakin. Elämä on arvokas matka.

Jessica Ristolainen
Surunauhan vertaistukija ja taideterapeutti