Kun psykiatri ja traumatutkija Bessel van der Kolk kumppaneineen alkoi tutustua vuonna 1998 joogan mahdollisuuksiin trauman hoidossa, joogan vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin ei oltu juuri tutkittu länsimaissa. Joogit sen sijaan tunsivat joogisten menetelmien vaikutukset ruumiinkokemuksiinsa sekä terveyteensä pitkään kokemuksellisuuteen tietoon pohjaten.
Traumatisoituneet ihmiset käyttävät usein paljon aikaa epämiellyttäviltä aistimuksilta suojautumiseen. He pyrkivät neutralisoimaan traumaattiset ja kivuliaat muistot. Yleisiä itsensä turruttamisen keinoja ovat mm. ylensyöminen, syömisen pakkomielteinen tarkkailu, liikuntariippuvuus, yltiöpositiivisuus, työriippuvuus ja päihteet. Kaikki nämä voivat luoda näennäistä hallinnan tunnetta. Avuttomuutta koskevat muistot tallentuvat lihasjännityksiksi ja turtuneisuudeksi. Jos ihminen on jatkuvasti vihainen tai peloissaan, seurauksena on krooninen lihasjännitys, joka voi puolestaan johtaa muun muassa selkä- tai niskakipuun. Nämä oireet voivat kertoa yrityksestä käsitellä traumaa.
Kehollisen terapian päämääränä on huomata keholliset tuntemukset rauhallisesti ja arvostelematta. Traumaattiset tuntemukset ovat ahdistavan menneisyyden jäänteitä, jotka aktivoituvat kehossamme. Voimme huomata ne, todistaa ne myötätuntoisesti ja antaa kehon turvan tilassa purkaa näitä lihasjännityksiä ja esimerkiksi luoda hengityksen avulla kehon supistuneeseen anatomiaan lisää tilaa, vapautta. Kehoterapia toimii keskusteluterapiaan verrattuna päinvastaiseen suuntaan. Säätely tapahtuu niin sanotusti alhaalta ylöspäin, ruumiista mieleen. Vaikka tämä erottelu on mielestäni keinotekoinen, se voi kuitenkin auttaa hahmottamaan kehoterapian toimintalogiikkaa. Siinä traumasensitiivisessä joogassa, jota ohjaan, huomio suuntautuu hengitykseen sekä ruumiissa jatkuvasti muuttuviin tuntemuksiin. Jooga ohjaa meitä havaitsemaan, että ruumiin tuntemuksilla ja omilla tunteillamme on yhteys. Traumatisoituneille ihmisille on suotuisaa oppia pikku askelin ja lempeästi sietämään myös epämiellyttäviä ruumiin tuntemuksiaan sekä opetella uusia kehollisia toimintamalleja.
Traumasensitiivisessä joogassa ryhmäytymisellä, luottamuksen synnyllä sekä inklusiivisuudella on tärkeä rooli. Tapaamme joka kerta saman, pienen, toistensa tuntevan ryhmän kesken. Tämä rakentaa luottamuksen ilmapiiriä. Ryhmän osallistujilla on mahdollisuus jakaa kokemuksia ja tuntemuksia toistensa kanssa sekä jakaa vertaistensa tuki. Samanaikaisesti ryhmän jäsenillä on myös mahdollisuus hiljaisuuteen, jolloin he voivat keskittyä rauhassa oman kehon tuntemuksiin, tunteisiinsa. He saavat jakaa tilaa toisten hengittävien kehojen kanssa. Surunauhan lempeässä joogassa pyrin mahdollistamaan sen, että kykenemme yhdessä ryhmän kanssa luomaan turvallisen tilan. Tässä tilassa jokainen voi omalla tavallaan vahvistaa yhteyttä kehon tuntemuksiin ja sitä mukaa myös tunteisiin. Osallistuja voi kokea yhteyttä muihin samankaltaisessa tilanteessa oleviin ilman painetta jakaa sanallisesti kokemuksiaan ja tunteitaan. Luon tunneille kannatuksen, turvallisen tilan ja hetken, jossa on mahdollista aistia ruumiin tuntemuksia, muistaa kehollisesti, kohdata oma kipuileva ja läheistä rakasta kaipaava kehonsa myötätuntoisesti.
Surunauhan lempeässä joogassa on mahdollista päästä käsiksi implisiittiseen muistiainekseen, somaattiseen muistitietoon – niihin muistoihin, joita ruumis kantaa. Terapeuttisena välineenä käytän strukturoitua liikettä, kehotietoisuus- ja -hahmotusharjoituksia, luonnollisen hengityksen lempeää tutkailua, kehon jännityksen havainnointia ja purkamista, rentoutumiseen kuljetuksia ja havainnointia siitä, millaisia tuntemuksia ja tunteita liike, muun muassa hengityksen aiheuttama hienovarainen liike kehossa aiheuttaa. Jaamme myös halutessamme kokemuksia harjoituksista ja niiden kirvoittamista kokemuksista luottamuksellisesti pienen ryhmämme kesken.
Viime syksyn lempeän joogan ryhmässä osallistujat kiittelivät sitä, että mahdollistui kehollinen, hiljainen ja sanottamaton tapa käsitellä omaa surua ja menetystä. Kun jokaisen ihmisen tarina on ainutkertainen, niin on tärkeää, ettemme luo valmiiksi oletukseksi minkäänlaista oikeaa tapaa surra. Jokainen ihminen on kulkenut erilaisia elämänpolkuja pitkin ja jokaisen elämäntarina on ainutlaatuinen kokoelma kokemuksia ja muistoja. Siksi on myös hyvin erilaisia tapoja surra ja käsitellä läheisen itsemurhaa.
Kehollisten menetelmien avulla voimme pikkuhiljaa tulla tutuiksi ja ehkäpä jopa ystäviksi kehon tuntemustemme, myös niiden hankalien kanssa. Opimme tutkailemaan missä menevät kehomme rajat, miten koen toiset ihmiset tilassa, mitä heidän läsnäolonsa ja vaikkapa sanomisensa minussa aiheuttavat. Siedätymme myös hankalimmille ruumiin tuntemuksille ja tunteille turvallisessa tilassa ja ryhmässä. Vireysikkunamme , eli kykymme säilyttää tunnesäätely traumasta muistuttavien ärsykkeiden ilmaantuessa sekä myös toisten kanssa ja hankalien teemojen noustessa esille, laajenee pikkuhiljaa. Jokainen menetyksen kokemus on omanlaisensa ja arvokas. Kaikki ei välttämättä ole jaettavissa. Siksi hiljaisuus voi olla myös helpotus.
Crista Soskolne
FM, joogaopettaja ja -kouluttaja, sertifioitu vijnanajoogaopettaja,
somaattisen liiketerapian opiskelija
Cristan kirjavinkkaus kehollisuudesta traumojen hoidossa:
Kolk, Bessel van der (2014/2017) Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja
kehon avulla. Viisas elämä.
