Tekstin ovat kirjoittaneet Johanna Haapajärvi (vasemmalla) ja Maija Tietäväinen (oikealla). Kirjoittamisen alkaessa Johanna toimi vertaistukijana Maijalle. Myöhemmin myös Maijasta on tullut Surunauhan vertaistukija.
Aloitimme vertaiskirjoittamisen elokuussa 2024. Kirjoittaminen oli mielessä molemmilla jo aiemmin, ja jossain puhelussa tämä tulikin esille, ja niin vertaiskirjoittaminen alkoi. Käytännössä kirjoittaminen on toteutettu sähköpostilla ja siinä aikataulussa, kun se kummallekin on ollut luontevaa. Aiheita emme ole mitenkään sopineet, emmekä valinneet, vaan kirjoitamme kumpikin niistä asioista, mitkä sillä hetkellä ovat mielessä ja toki huomioiden kirjeystävän esittämät edellisen kirjeen kysymykset. Joskus teksti on ollut ahdistuksen synnyttämä tuotos, joskus taas rauhallisemmin mielin kirjoitettu hieman hiotumpi teksti. Ainut sopimuksemme kirjoittamisen suhteen oli, että kumpikin kirjoittaa silloin, kun hetki itselle on oikea. Mitään velvoitetta kirjoittamiselle ei ole ollut. Jälkikäteen lukiessa kirjeitämme tunteisiin ja tunnelmiin on helppo sukeltaa. Seuraavassa poimintoja muutaman vuoden kirjeenvaihdostamme.
”Olipa jännää eilen tavata, kun lukuisten puheluiden ääni sai kasvot. Ja kun meidän puhelumme eivät ole mitään keveitä keskusteluita, eikä hyvän päivän kuulumisia, vaan olemme yhdessä hypänneet suoraan syvimpään ja synkimpään päätyyn, toisillemme ennalta tuntemattomat ihmiset. Toki syvään päätyyn hyppääminen puheluissamme on meidän molempien valinta ja tahtotila. Jos en olisi valmis avoimesti ruotimaan tätä kaikkea paskaa (anteeksi ilmaisu) niin pinnalliseksi jäisi mielestäni myös keskusteluiden anti. Ja ilman muuta, sama koskee sinuakin. Olet ollut valmis auttamaan meitä vertaisia useamman vuoden ajan ja kulkenut uudestaan ja uudestaan pimeitä hetkiä ja mielen synkkiä maisemia. Mikä arvostus minulla onkaan tekemääsi vapaaehtoistyötä kohtaan. Olet ollut minulle yksi tähdistä pimeällä taivaalla poikani itsemurhan jälkeisenä aikana.” (Maija)
”Tämä kirje on kirjoitettu rivakasti, lähes oksennettu tähän paperille. Voi olla, että ajatuksenjuoksu oli nyt niin vauhdikasta, että kirjoitusvirheitä on luvattoman paljon. En niitä nyt kuitenkaan korjaile, enkä edes lue kirjoittamaani ennen sinulle lähettämistä. ” (Maija)
Olemme kirjoittaneet kirjeissämme pakahduttavasta tarpeesta käydä läpi eri tavoin oman lapsen itsemurhaa, kirjoittamisen ollessa yksi tällainen keino. Olemme toki hyödyntäneet omilla tahoillamme erilaisia tukimuotoja ja käsitelleet tätä lähes kestämätöntä asiaa muun muassa kuntourheillen ja taideterapeuttisin menetelmin, ammattiapua unohtamatta.
”Kiitos kirjeestäsi. Muistan, kun aiemmin kesällä sain sinulta viestin, jossa ehdotit, että kokeilisimme puhelujen ja tapaamisten lisäksi myös kirjoittaa toisillemme. Siitä viestistä oikein huokui pakahduttava tarve ja tahto. Tarve ilmaista myös tällä tavoin ajatuksia ja tunteita, joita oman lapsen kuolema, itsemurha, on herättänyt, ja joita käyt läpi joka päivä lähes taukoamatta. Aistin siitä myös jotain sellaista, mitä muistan itsekin jo ensimmäisen vuoden aikana kokeneeni. Suunnatonta tarvetta löytää tapoja käsitellä asiaa, löytää jokin merkitys tapahtumalle, ja koko elämälle, ja ehkä tehdä jotain sellaista, josta voisi joskus olla jotain hyötyä jollekin toiselle. En voinut enää tapahtuneelle mitään, mikään ei sitä peruuttaisi, eikä toisi tytärtäni takaisin. Mutta ehkä voisin tehdä jotain hänen muistolleen, auttaa jotakuta itsemurhan tavalla tai toisella koskettamaa.” (Johanna)
Kirjeet ovat tavallaan jatkumoa vertaispuheluillemme. Ystävyytemme on alkanut vertaisuuden kautta. Ensimmäisissä kirjeissä olemme sivunneet myös ystävyytemme alkumetrejä, vertaispuheluitamme.
”Sinun ja minun vertaispuhelut ovat pitkälti rakentuneet niin, että minulla on ollut mielessäni niin paljon asioita, että hyvä kun tunti on aina keskustelulle riittänyt. Muistelenpa, että olet joskus ystävällisesti joutunut minua ihan muistuttamaan, että kohta on jo tunti juteltu. Tuntihan on pitkä aika keskustella ja tukea toista intensiivisesti ja herkästi.” (Maija)
Olemme antaneet toisillemme kirja-, musiikki-, teatteri-, lehti- ja mitä ties vinkkejä, ja keskustelleet sitten niistä kirjeissämme. Joskus on ollut pakko jakaa joku asia ihan heti, jolloin WhatsApp viesti on singahtanut toiselle pikaisesti.
”Olen lukenut lukuisia kirjoja, lehtijuttuja, blogeja, tutkimuksia ja mitä vaan, mitä olen saanut käsiini. Oman lapsen menettämiseen liittyvät kirjat ja muut tarinat olivat ensimmäinen kosketukseni vertaisuuteen. Oli helpottavaa, vaikkakin kurkkua kuristavan raskasta lukea jonkun toisen saman kokeneen paperille laittamia ajatuksia samoista teemoista, jota omassa mielessäni myllersivät. Joku auttoi sanoittamaan tunteita, joita en itse osannut sanoittaa. Joku teksti, ajatus tai lause saattoi tuoda hetken helpotuksen, kun siihen saattoi samaistua, se lisäsi ymmärrystä tai toi jotain järkeä tapahtuneeseen. Saatoin lukea kirjaa, niin että kyyneleet vain valuivat, mutta silti se tuntui hyvältä ja helpottavalta, lohduttavalta.” (Johanna)
Mitä kirjoittaminen on meille antanut? Se on ollut yksi tapa muiden joukossa käsitellä asiaa, mutta mitä erityistä kirjoittamisesta olemme saaneet?
”Kirjoitettujen sanojen avulla muistamme asioita myöhemmin ja kuten ne siinä hetkessä olemme kokeneet. Kirjoittamasi sanat luin ahnaasti, kiitos niistä. Kirjeesi toimi, kuten puhelummekin. Hetken oli taas helpompi hengittää. Kirjoitit niin osuvan ja kipeän kauniisti lapsistasi, jotka ovat tuoneet elämääsi kaikista suurimman merkityksellisyyden ja lohdun, vaikka heistä yksi onkin jo poissa. Kirjoittaen sanoitit asiaa, kuten sen olen itsekin kokenut. Se onkin vertaisen kanssa puhumisessa ja nyt tässä kirjoittamisessa lohduttavinta ja ehkä koko vertaisuuden ydintä; kun toinen sanoittaa ääneen niitä asioita, joita itse ajattelee, mutta ei osaa pukea sanoiksi. Tai joskus ei edes ole osannut tietoisesti ajatella, mutta heti kun toinen sanoo/kirjoittaa asian, ymmärtää, että juuri tätä olen itsekin ajatellut tai tällaiset asiat ovat niitä, joista olen kokenut tarvetta puhua.” (Maija)
Kirjoittaminen on tuonut meille samalla myös lohtua.
”Ehkä palaamme tähän lohtuun vielä. Tämä oli vasta raapaisu ja jotain jälkikäteen lohduksi käsittämääni. Silloin aluksi en ehkä sitä ymmärtänyt, koska ajattelin, että mikään ei voi auttaa. Tyttäreni kuolema oli jotain niin käsittämätöntä, lohdutonta ja murskaavaa, että oli vaikea kuvitella olevansa joskus vielä tässäkin tilanteessa. Tästä kaikesta kirjoittamassa.” (Johanna)
Olemme kirjoittaneet kirjeemme aina toisen kirjeen perään, word-dokumenttiin. Kirjeemme on siis kymmeniä sivuja pitkä yhtenäinen dokumentti.
”Joskus rullatessani viimeiseen kirjeeseesi pysähdyn lukemaan aiempia kirjeitämme. Huomaan muistavani tunteita ja tunteisiin liittyviä ajatuksiani, joita kirjoittamissani riveissä lukee. Eräs työkaverini puhuu aina sanoista, jotka ovat rivien väleissä. Ehkä ne omat voimakkaatkin tunteet, joita tunnistan noissa aiemmissa kirjeissä, onkin tunteita, joita ei ole edes kirjoitettu. Ne ovat rivien väleissä olevaa ”ainesta”, johon vain pystyn palaamaan. Kertoo varmasti tästä kirjoittamisen tärkeydestä, josta olen toki aiemminkin sinulle puhunut ja kirjoittanut.” (Maija)
Kirjeystävyys on tuonut meille lohtua, helpotusta ja auttanut käsittelemään asioita, joita on ollut vaikea sanoittaa, mutta helpompi kirjoittaa. Kirjoittaminen on tuonut luottamusta, että oman lapsen itsemurhankin jälkeen elämä voi vielä olla hyvää. Alla poiminta kirjeestä, joka kuvaa kaikkea edellä mainittua tiivistetysti.
”Minulla on nyt tässä hetkessä taas helpompi hengittää.” (Maija)
Johanna Haapajärvi ja Maija Tietäväinen
Oletko menettänyt läheisesi itsemurhalle? Haluaisitko jutella jonkun saman kokeneen kanssa?
Surunauhan yksilövertaistuen kautta sinulla on tilaa pohtia menetykseesi liittyviä tunteita ja asioita rauhassa koulutetun vertaistukijamme kanssa. Vertaistukijalla on oma kokemus läheisen itsemurhasta. Vertaistukea on mahdollista saada puhelimitse tai kasvokkain.
Voit lähettää tukipyynnön tämän lomakkeen kautta.
Sinuun otetaan yhteyttä noin viikon kuluessa. Palvelu on maksuton ja yksilövertaistukea on saatavilla ympäri vuoden.
