Surukokemuksen parempi ymmärtäminen voi tuoda lohtua omaan suruun. Toisen surukokemuksesta lukeminen saattaa vähentää yksinäisyyttä, kun ymmärtää ettei ole ainoa, joka on joutunut kokemaan menetyksen. Toisaalta muiden surukokemuksiin tutustuminen saattaa myös normalisoida omia hankalalta, ehkä jopa epänormaalilta vaikuttavia tunteita ja kokemuksia. Yksi monia lohduttanut teos on C. S. Lewisin päiväkirjatyylisesti kirjoitettu Muistiinpanoja surun ajalta (1984/1961), jossa Lewis käsittelee vaimonsa menetystä. Lewis on tunnettu eritoten Narnian tarinoiden kirjoittajana ja ystävyydestään J. R. R. Tolkienin kanssa.
Eräs huomiota kiinnittänyt seikka Lewisin teoksessa on hänen kuvauksensa ajan kokemuksesta surun keskellä. Lewis kuvaa surunsa tuntuneen tietynlaiselta jännittyneisyydeltä, paikoittain jopa pelolta. Hän koki vain odottaneensa jotain, vaikka ei tiennyt mitä. Odottamisesta huolimatta mikään ei tuntunut hänestä aloittamisen arvoiselta, eikä hän toisaalta myöskään kyennyt asettumaan aloilleen ja lepäämään. Lewis koki, että hänellä ei ollut muuta kuin aikaa, mutta samalla kaikki ajassa koettu tuntui hänestä tyhjältä.
Suruun erikoistunut filosofi Ashley Atkins tulkitsee Lewisin kuvauksen osoittavan, että Lewis ei välittömästi menetyksensä jälkeen kyennyt elämään elämää, joka yltäisi nykyhetkeä pidemmälle. Lewis ei kuitenkaan ollut toimintakyvytön vaan pikemminkin jatkuvan aktiivisuuden tilassa. Hänellä oli ”kiire ei minkään kanssa”. Aika kyllä jatkoi kulkuaan, mutta sitä tuntui olevan niin paljon, ettei hän tiennyt mitä sillä kaikella tulisi tehdä. Samanaikaisesti aikaa tuntui olevan myös ristiriitaisesti liian vähän. Atkins ajattelee Lewisin levottomuuden tunteen kertovan tämän kyvyttömyydestä nähdä itselleen tulevaisuutta. Lewisille suru ei tuntunut väliaikaiselta, vaan se vaikutti tekevän koko elämästä pysyvästi väliaikaista. Kun suru asettaa surevan paikkaan, josta ei voi nähdä itselleen tulevaisuutta, minkälaista toivoa sureva voi kokea, minkälaisia suunnitelmia sureva voi tehdä, mitä odotuksia tällä voi elämää kohtaan olla? Lewis vertaa surukokemustaan rajattomaan tilaan ja avioliittoaan laivaan:
”Yksi liha. Tai miten vain, yksi laiva. Oikean puolen moottori on poissa. Minun, vasemman puolen moottorin, täytyy putputtaa eteenpäin jollain lailla kunnes saavutamme sataman. Tai paremminkin, kunnes matka päättyy. Miten voin olettaa jossain olevan sataman? Oletettavimmin on suojanpuoleinen ranta, musta yö, korvia huumaava myrsky, tyrskyjä edessä, ja kaikki maalta näkyvät valot ovat todennäköisesti peräisin pelastuslaivoista. Sellainen oli H:n [Lewisin vaimon] maihinnousu. Sellainen oli äitini. Sanon heidän maihinnousunsa, en perilletulonsa.” (Lewis 1984/1961, 36–37)
Vaimonsa lisäksi Lewis kirjoittaa äitinsä ”maihinnoususta”, sillä molemmat heistä kuolivat syöpään. Teoksen suomentanut Anna-Mari Kaskinen on kääntänyt englanninkielisen alkuteoksen sanan ”landfall” maihinnousuksi. Katsoakseni vaihtoehtoinen ”rantautuminen” palvelisi tarkoitusta paremmin, sillä Lewis yrittää kuvata, miten hänen vaimonsa tai äitinsä eivät kokeneet ”perilletuloa” vaan kuolema katkaisi kummankin elämän turhan lyhyeen.
Filosofian professori Matthew Ratcliffen tutkimuksien perusteella Lewisin päiväkirjassa ilmenevät muutokset ajan kokemuksessa ovat verrattain yleisiä surevien keskuudessa. Ratcliffen mukaan monet surevat kertovat kokevansa jäävän jumiin aikaan, vaikka samalla ympärillä oleva maailma vaikuttaa heistä jatkavan normaalilla tavalla eteenpäin. Jotkut surevat jopa ihmettelevät, miten muut voivat jatkaa elämäänsä, samalla kun heidän maailmansa on niin rikkinäinen.
Ratcliffe kertoo myös aikaan juuttumiselle läheisestä ja suruun usein liitetystä kokemuksesta. Monet surevat sanovat, että päivät, viikot, kuukaudet ja jopa vuodet vierivät nopeasti, sillä mikään ei erota niistä toisistaan. Ratcliffe ehdottaa aikajaksojen erottamisen vaikeuden liittyvän siihen, että ennen menetystä surevan aikakäsitystä järjestivät erilaiset menetettyyn liittyvät tavoitteet ja päämäärät, kuten pariskunnan unelma ensimmäisestä yhteisestä asunnosta tai äidin toive nähdä lapsensa valmistuvan. Kun menetettyyn liittyvät tavoitteet ja päämäärät häviävät menetyksen myötä, päivät voivat tuntua sekä ikuisilta että ohikiitäviltä, sillä aikakäsityksen muuttuessa mikään ei tunnu erottavan hetkiä toisistaan.
Myös psykiatrian professori Thomas Fuchs ajattelee, että menetys tekee usein surevan ajan kokemuksesta ristiriitaisen. Aika vaikuttaa jakaantuvan kahtia, sillä ”nyt” ja ”ei enää” eivät enää tunnu olevan yhteydessä toisiinsa. Yhtäältä aika kulkee eteenpäin ja uhkaa erottaa surevan menetetystä, sillä tämä vain vaikuttaa hukkuvan menneisyyteen. Toisaalta sureva voi kokea menetetyn läsnäoloa erilaisissa tilanteissa. Kun sureva kokee menetetyn olevan vielä läsnä, hän ei välttämättä tunnista menneisyyden olevan aidosti mennyttä. Tämän vuoksi sureva voi kokea elävänsä samanaikaisesti kahdessa maailmassa: menneisyydessä, jossa sureva yrittää säilyttää tunteen menetetyn rakkaan läsnäolosta, ja nykyisyydessä, joka arkisuudessaan kulkee tahtomattakin eteenpäin.
Lewisin, Atkinsin, Ratcliffen ja Fuchsin esittämät huomiot vaikuttavat osoittavan, että suru voi muuttaa ihmisen kokemusta ajasta äärimmäisellä tavalla. Miten ymmärrys surun mahdollisesti aiheuttamista muutoksista surevan aikakäsityksessä voi kuitenkaan tuoda lohtua surevan elämään? Minkälaista käytännön merkitystä tällä voi olla surevalle? Ensinnäkin tieto siitä, että muillakin on samankaltaisia kokemuksia, voi tuoda surevalle tunteen, ettei hän ole tilanteensa kanssa yksin. Toiseksi muiden surukokemukset ja tutkimustieto voi auttaa ymmärtämään omaa surua paremmin ja lohduttaa tilanteessa, joka saattaa tuntua sekavalta, kaoottiselta tai epätoivoiselta. Kolmanneksi Lewis, Atkins, Ratcliffe ja Fuchs tarjoavat kuvauksiensa ja analyysiensa lisäksi lohdullisen lopputuleman: useimmissa tapauksissa menetetty löytää surevan elämästä paikan, joka on yhdenmukainen menetyksen jälkeisen todellisuuden kanssa, ja esimerkiksi kokemus ajasta tasaantuu.
Vaikka kirjailijat ja tutkijat esittävät tärkeitä huomioita surusta, jokaisen surukokemuksen yksilöllisyys on silti hyvä pitää mielessä. Lisäksi surun muotojakin on erilaisia. Esimerkiksi itsemurhamenetyksen yhteydessä saatetaan puhua traumaattisesta surusta, jolla on puolestaan omia surukokemukseen vaikuttavia ominaispiirteitään. Trauman kokeneet henkilöt usein vaikkapa kuvaavat ajan jakautuvan tapahtumaa edeltäneeseen ja tapahtuman jälkeiseen aikaan. Lewis kertoo kokemuksestaan ajasta rakastetun kuoleman jälkeen ehkä monelle surevalle samaistuttavalla, myötätuntoisella ja samanaikaisesti rehellisellä tavalla:
”Päästä sen yli niin nopeasti? Sanat ovat epäselvät. On eri asia sanoa, että potilas on toipumassa, jos häneltä on poistettu umpisuoli, kuin jos häneltä on amputoitu toinen jalka. Tuon leikkauksen jälkeen joko haavoittunut tynkä paranee tai mies kuolee. Jos se paranee, raju, jatkuva kipu lakkaa. Ennen pitkää hän saa voimansa takaisin ja voi kopsutella eteenpäin puujalallaan. Hän on ”toipunut”. Mutta todennäköisesti hänellä on koko loppuiän uusiutuvia, ehkä melko pahoja kipuja jalantyngässä, ja hän tulee aina olemaan yksijalkainen mies. Tuskin tulee olemaan hetkeä, jona hän unohtaisi sen. Kylpeminen, pukeutuminen, istuutuminen ja nouseminen, jopa sängyssä makaaminen, tulee kaikki olemaan erilaista. Hänen koko elämäntapansa täytyy muuttua. Kaikenlaiset huvit ja harrastukset, joita hän aikaisemmin piti itsestään selvinä, täytyy nyt yksinkertaisesti jättää pois laskuista. Samoin velvollisuudet. Tällä hetkellä opettelen kainalosauvoilla kulkemista. Ehkä minulle hetken kuluttua annetaan puujalka. Mutta koskaan enää minusta ei tule kaksijalkaista.” (Lewis 1984/1961, 56–57)
Jarkko Stenroth
Surunauha ry:n harjoittelija, käytännöllisen filosofian maisteriopiskelija
Kirjallisuus:
Atkins, Ashley (2022). On Grief’s Wandering Thought: A Philosophical Exploration. Pacific Philosophical Quarterly 103, 95–117. DOI: 10.1111/papq.12350.
Fuchs, Thomas (2018). Presence in Absence: The Ambiguous Phenomenology of Grief. Phenomenology and the Cognitive Sciences 17, 43–63. DOI: 10.1007/s11097-017-9506-2.
Lewis, C. S. (1984 [1961]). Muistiinpanoja surun ajalta. Kääntänyt Anna-Mari Kaskinen. Helsinki: Kirjaneliö.
Ratcliffe, Matthew (2023). Grief Worlds: A Study of an Emotional Experience. Cambridge: The MIT Press.
