Olen kolmen lapsen äiti. Esikoiseni on 24-vuotias ja kuopukseni on 17-vuotias. Näin kerron heille, jotka eivät minua vielä tunne, ja jos tilanne vaatii kertomaan jotain omasta perheestä.
Tarkkakorvaiset ymmärtävät, että jätin jotain kertomatta. En totisesti halua kertoa kaikille, että olen kohdannut sen suurimman menetyksen mitä vanhempi voi kohdata. Minä olen äiti, joka on haudannut lapsensa. Eikä tämä kamaluus lopu vielä tähän, sillä minä olen äiti, joka on haudannut lapsen, joka kyllästyi elämään.
Lasten ollessa pieniä en kestänyt lukea uutisia, joissa kerrottiin lapsen kuolleen. Ajatuskin sellaisesta oli niin kipeä, että en ikinä pystynyt ajattelemaan asiaa kunnolla. Kun sitten keskimmäinen lapseni 16-vuotiaana kuoli, niin maailmani pysähtyi täysin. Minä tai hänen isänsä emme tienneet, että hän voi niin huonosti. Pysäytys oli kuin olisi ajanut pikajunalla seinään. Löysin lapseni kuolleena. Soitin lasteni isälle. Hän tuli paikalle, itki ja oksensi. Sitten tulivat poliisit, ruumisauto ja kriisityöntekijöitä. Minun miesystäväni tuli myös. Istuin lasteni kanssa aamuyöllä sohvalla ja yritin ymmärtää mitä oli tapahtunut.
Seuraavana päivänä tulivat ystävät. Eivät jättäneet minua yksin. Makasin sohvalla, itkin ja nukuin. Itkin lisää. En tiedä kuka ruokki esikoisen ja kuopuksen. En muista ensimmäisistä päivistä paljoakaan. Kävimme lasteni isän kanssa yhdessä lääkärissä. Lääkäri kysyi, että riittäisikö kaksi viikkoa sairaslomaa. Kaksi viikkoa?!? Kiukku puski pintaan; minä olen menettänyt lapseni! En undulaattia tai koiraa! Minä en tiedä jäänkö henkiin itsekään, ja nyt minun pitäisi miettiä, että olenko kahden viikon päästä työkuntoinen. Olin lopulta kuusi viikkoa pois töistä ja palasin töihin. Vain koska en kestänyt olla kotonakaan.
En kestänyt oikeasti olla kotona. Vedin sälekaihtimet kiinni ja ikkunat verhojen eteen. En halunnut nähdä kotini takapihaa. Muutimme lasten kanssa pois talostamme. Esikoinen muutti isälleen ja kuopus muutti minun kanssani vuokralle. Yritin tyhjentää taloa yhdessä miesystäväni kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. Hän otti lopulta avaimeni pois, sillä hänelle oli liian raskasta katsoa kun kuljin talossa ja itkin milloin missäkin nurkassa.
Itkeminen on todella väsyttävää ja suru saa ihmisen käyttäytymään joskus erikoisesti. Minä tarjosin miesystävälleni armeliaasti tilaisuutta jättää minut. Mainostin, että tuskin tästä enää tokenen tavalliseen elämään, ja turhaan hän minua perässään raahaa. Mies ei lähtenyt, vaan sen sijaan toivoi, että ottaisin hänet mukaan suruuni. Oli valtavan helpottavaa, että ei ollut pakko olla vahva eikä tarvinnut esittää reipasta. Enhän minä ollut reipas, minä olin ihmisraunio, joka raahusti eteenpäin vain siksi, että minulla oli elossa olevia lapsia kuolleen lapsen lisäksi.
Suru on ollut aaltoilevaa. Nyt kun olen elänyt jo viisi lapseni kuoleman vuosipäivää, niin tiedän, että niinä päivinä otan töistä vapaata. Keho tuntee kipua ja kaipausta ja olen ajatellut, että voin antaa surun tulla ja imaista minut mukaansa noina päivinä. Tulee se välillä muutenkin. Suru ei kysele lupaani.
Elämä on kuitenkin jatkunut. Olen uskaltanut rakastaa, olen mennyt naimisiin ja vaihtanut asuinkuntaa ja työpaikkaa. Lapsen menettämisen jälkeen päätin, että en elä enää puolivillaista elämää, jossa tyydyn kiltisti asioihin, jotka eivät tuntuneet hyvältä. Minäkin elän vain kerran. Nyt elän välitilaelämää, jossa en toivo omaa kuolemaani, mutta kun sen hetki tulee, niin olen täysin valmis lähtemään. En voi tietää tapaanko kuolemani jälkeen menettämääni lasta, mutta se mitä minusta jää, tulee samaan hautaan lapseni kanssa. Se on tarpeeksi hyvä tuomaan minulle lohtua. Minä olen hänen äitinsä.
Lapseni, jokainen heistä, kulkee sydämessäni ja ajatuksissani mukana niin kauan kuin elän. Hellin muistoja kuolleesta lapsestani. Olen kiitollinen, että olen hänen äitinsä. Häntä on rakastettu, hellitty ja pidetty lähellä. Hän oli pienenä oikea kainaloinen! Olen kiitollinen myös siitä, että vaikka lapseni ovat eroperheessä kasvaneita, niin lapsen menettämisestä ei kumpikaan vanhemmista ole puolin ja toisin toista syytellyt. Olimme molemmat vanhemmat ihan yhtä ulkona ”kisoista”, eikä meistä kumpikaan ollut tajunnut, että lapsemme voi huonosti. Hän osasi näytellä omaa itseään.
Olen vertaisohjannut Surunauhan ryhmiä. Lapsensa menettäneiden vanhempien ryhmässä moni oli pelännyt, että heidät tuomitaan huonoiksi vanhemmiksi. Olimme helpottuneita, kun totesimme, että olemme kaikki ihan tavallisia ihmisiä ja tavallisia vanhempia. Itsesyytökset eivät tuo lapsiamme takaisin, joten toivoisin, että jokainen tämän saman kokenut olisi armollinen itselleen.
Niina Remes-Rautakumpu
Surunauhan vertaisohjaaja
