Näpit irti surusta

Olen viime kuukaudet miettinyt paljon surun tuskaa ja keinoja sen helpottamiseen. Tätä pohtiessani otan aina varovaisia mielen askeleita surun tietynlaisen pyhyyden ja koskemattomuuden vuoksi. Suru on silta menneeseen, yhteyttä siihen, mitä ja kuka on menetetty. Tätä siltaa tulisi suojella, ei yrittää purkaa. Tämän surun pyhyyden on hyvä pitää auttajaa ja vierelläkulkijaa varpaillaan siinä, että hän ei lähtisi tukkimaan surun virtaamista vapautumasta. Uskon silti, että surun tuskaa voi keventää surun siltaa purkamatta – ja olisi auttajan taholta ehkä jopa vastuutonta olla vastaamatta avunpyyntöihin ihmisiltä, joilta kohtuuttoman suuri surun tuska uhkaa viedä esimerkiksi fyysisen terveyden ja elämänhalun.

Surua säilyttävä mutta surun tuskaa keventävä lähestymistapa – millaista se sitten voisi olla? Voisiko se olla surussa – ei surusta – toipumista, jossa huomio olisikin surulle hyvien olosuhteiden mahdollistamisessa ja surun virtaamista salpaavien esteiden hienovaraisessa purkamisessa. Kuulostaa niin kovin abstraktilta, mutta käytännössä se voisi muodostua näistä sekä keinoina että tavoitteina toimivista osa-alueista:

Yleinen tyytyväisyys arkeen 
arjen kuormituksen keventäminen kaikilla elämänalueilla

Kyky levolliselta ja turvalliselta tuntuviin hetkiin
kehon ja mielen turvapaikat, virkistyksen ja harrastusten tuomat suvantohetket, mindfulness-taidot, traumavaikutusten hoitamista

Itselle sopiva yhteys menetettyyn
erilaisten yhteystapojen, muistelun ja puhumisen tai kirjoittamisen makustelua, tilaa ja paikkoja puhua menetetystä, tilaa tunteille

Uteliaisuus elämää kohtaan
hyviä ja turvallisia kiintymyssuhteita, jotka vapauttavat kokeilemaan uutta (kiintymyksen ja tutkimisen järjestelmien tasapaino). Leikillisyys ja jopa huumori elämää kohtaan.

Tämä lista ei ole ihan hatusta vedetty, vaan pohjautuu jossain määrin moderniin surukäsitykseen, traumapsykoterapeuttiseen työskentelyyn ja kokemusasiantuntijoiden kuvauksiin surusta ja toipumisesta. Tällaisessa surussa toipumisessa liikkeelle voisi lähteä mistä vain osa-alueesta, joka itselle tuntuu mahdolliselta juuri nyt, ja vaikka vuorotellen liikkua osa-alueesta toiseen. Osa-alueet muodostavat spiraalimaisen surussa toipumisen kehän, jossa yhteen alueeseen keskittyminen vaikuttaa myönteisesti muihinkin alueisiin. Mallissa ei normiteta sitä, miten menetykseen tulisi suhtautua tai millaisen asenteen ottaminen oloa keventäisi. Malli yhdistää sekä kielellisiä että ei-kielellisiä toipumisen osa-alueita.

Pieniä askelia itsen hyväksi ja pientä toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen malli pyrkii herättelemään, ja tämä voi surevalle tuntua jopa vieraalta tai luotaantyöntävältä. Osa surevista kokee toivon, tai sen ”pikkusisaren” toiveikkuuden, hyvin kaukaisina asioina omasta todellisuudesta, jossa pahin on tapahtunut ja tapahtuessaan vienyt oman luottamuksen maailmaan ja elämään. Myös askeleet itsen hoivaamiseksi voivat tuntua kovin ristiriitaisilta, jos äärimmäiset syyllisyydentunteet muistuttavat olemassaolostaan aina silloin, kun oma olo hetkeksikin kevenee.

Rohkaisen silti toiveikkuuden makustelemiseen siinä, että suurin tuska voi pikkuhiljaa helpottaa ja elämästä voi kaikesta huolimatta löytää vielä mielekkyyttä. Pienetkin askeleet itsen hyväksi voivat jopa syventää yhteyttä kuolleeseen elämän keskellä. Tutkitusti esimerkiksi traumavaikutusten purkaminen voi vähentää läheisen muisteluun liittyvää häiritsevyyttä ja jopa palauttaa sellaisia hyviä muistoja, joita surun tuska oli lukinnut.

Tämä surussa toipumisen kehä on vielä hyvin keskeneräinen ajatus ja malli, mutta toivottavasti se jo herättää myönteisiin vaikutuksiin johtavia ajatuksia surevissa ja surevia kohtaavissa.

Surevia kohtaaville tämän blogitekstin terveiset ovat:
”Näpit irti surusta – mutta sormet saveen surulle hyvien olosuhteiden luomiseksi”.

Teppo Kupias
Surunauhan työntekijä ja traumapsykoterapeuttiopiskelija