Hanna Keränen menetti Kristian -puolisonsa itsemurhan kautta. Rakastuminen uuteen kumppaniin äkillisen menetyksen jälkeen voi olla paitsi onnellinen elämäntapahtuma ja voimavara, myös herättää paljon ristiriitaisia tunteita. Suru ja menetykseen liittyvät teemat voivat näkyä ja vaikuttaa moninaisesti nykyisessä parisuhteessa.
Rakkaan aviomieheni Kristianin jättämä viimeinen viesti olohuoneen pöydälle on ainoa asia mikä jäljellä jäi neljätoista vuotta kestäneestä avioliitosta. Kauniisti kirjoitettu teksti viimeisillä voimillaan. Paljon ohjeistusta elämääni. Kuinka minun pitäisi jaksaa, keneen minun kannattaisi tukeutua ja lopuksi kehoitus rakastaa ja rakastua vielä uudestaan mutta kstsoa tarkkaan kenet hänen tilalleen päästän. Kuka tahansa ei kelpaisi.
Kun poliisi luki kirjeen minulle puhelimen välityksellä, en saanut henkeä. “Hengitä, en lopeta puhelua, ennenkuin kuulen että hengität”, poliisi sanoi ja minä oksensin. Kristian oli jättänyt ohjeet kaikkeen muttei syytä miksi päätti lähteä tästä maailmasta ja jättää minut yksin. Alttarilla vannotut valat. Ikuisesti rakastaen. Tahdon. Kunnes kuolema erottaa. Se erotti. Aivan liian aikaisin. Aivan liian yllättäen.
Muistokukissa Kristianin hautajaisissa luki kirjattuna Samuli Putron “Olet puolisoni nyt” -biisin teksti. Luin sen hitaasti mutta varmasti. Muistotilaisuuden jälkeen Kristianin haudalla saapuivat kyyneleet. Poikani tarttui käteeni. Puristi lujaa. Vilkaisimme toisiamme. Kysymys siitä, kuinka tulisimme pärjäämään ilman Kristiania heijastui silmistämme. Puhetta ei muodostunut. En kyennyt sanomaan sanaakaan.
Viikko hautajaisten jälkeen olin kuin haamu entisestäni. Kuljin pitkin Lohjan katuja etsien enemmän itseäni kuin ketään muuta. Sen vähän mitä sain nukuttua lääkkeiden voimalla ei auttanut. Alkoholi ei auttanut. Mikään ei auttanut. Olin elävä kuollut. Kuitenkin hengissä.
Se mies käveli eteeni varmoin askelin. Ojensi kätensä. Esitteli itsensä. Tuukka. Ja halasi. Kädet ympärilläni tuntuivat voimakkailta ja minua heikotti. Sen illan me puhuimme elämästä ja kuolemasta. Hetket venyivät aamun tunneille. Heräsin maanantaiaamuun ensimmäistä kertaa vieraan miehen kainalosta. Syyllisyys kaikesta löi päälle. Olinko nyt pettänyt Kristianin ja hänen muistonsa? Hädin tuskin pystyin katsomaan mieheen joka oli hetkeksi herättänyt minut henkiin puheillaan ja kosketuksellaan. Poistuin miehen luota kuin häveten itseäni. Leski. Se minä olin. Ja vannoin. Niin tulisi myös olemaan.
Se mies. Tuukka. Ei kuitenkaan poistunut mielestäni. Hän oli päässyt lähelle. Oikeastaan tämän lähemmäksi ihmistä ei voi päästää. Hän rikkoi, tavalla ja toisella, sen muurin mitä yritin suojakseni kasata. Yritin taistella itseäni ja tunteitani kohtaan. Voi luoja. Minä todella yritin. Mutta jokaikinen kerta kun heräsin hänen vierestään tunsin turvallisuuden tunteen ja sisäisen rauhan. Oli helppo olla ja hengittää.
Pikkuhiljaa ystävyys alkoi muotoutua rakkaudeksi. Kysyin aina iltaisin Kristianilta lupaa rakastua ja rakastaa vielä uudelleen. Kuvittelin mielessäni hänen vastauksen. “Anna mennä”, Kristian olisi sanonut. Siitä minä pikkuhiljaa olin varma. “Minä rakastan sinua” – sanat muotoutuivat suustani helposti ja varmasti. Tuukka katsoi minua hetken ja hymyili. Vastasi jokaikistä toivettani. Elämä alkoi uudestaan ja minä rakastan ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Edelleen. Yön pimeimpinä hetkinä. Minä herään ja katson Kristianin kuvaa seinällä. Kuvassa mies hymyilee elämälle. Täynnä toivoa ja rakkautta minua kohtaan. Yön hiljaisuudessa. Minä kuvittelen. Kristian katsoo minua jostain kauempaa ja tiedän. On tyytyväinen elämääni yhdessä Tuukan kanssa. Yön hetkinä. Minä pyydän vielä kerran Kristianilta lupaa. Sanoa alttarilla Tuukalle tahdon. Kunnes kuolema erottaa.
Kristianin muistoa kunnioittaen,
Rakkaudella,
Hanna Keränen