Opin lukemaan jo ennen kuin koulu alkoi. Koulussa ärsyynnyin, kun opettaja käski tavuttaa ja koin valtavaa ylpeyttä, kun pääsin koko koulun aamunavaukseen lukemaan. Rakkaus kirjoihin syntyi ja kasvoi. Kirjat ja niiden tarinat olivat osa minua.
Kuljin nenä kiinni kirjassa kaikkialle ja unohduin usein milloin mihinkin lukemaan. Hain kirjastosta kasapäin lisää luettavaa ja ahmin kirjat hetkessä. Yläkoulussa, kun muut hiipivät välitunneilla opettajien silmän välttäessä koulun taakse tupakkapaikalle, minä livahdin kavereiden kanssa koulun vieressä olevaan kirjakauppaan. Milloin odotimme malttamattomina uusinta Harry Potteria ja milloin haaveilimme niistä kirjoista, jotka seuraavaksi haluaisimme ostaa.
Kirjastoissa hengitin sisääni vanhojen kirjojen tuoksua ja jokainen heppakerhon kirjoista paransi hankalankin hetken. Usein, vähän turhan uhkarohkeasti, uhmasin helposti matkapahoinvoivaa kehoani ja istuin myös bussimatkat nenä kiinni kirjassa. Loppumatkasta heikotti, mutta lukeminen oli sen arvoista.
Opiskeluaikoina vitsailin kirjakaupan myyjälle, että porttikielto tulisi tarpeeseen. Kaikkialla kirjakaupat vetivät puoleensa ja jo ennen kuin edellinen kirja oli luettu, uusi oli odottamassa.
Suru vei minulta kyvyn lukea, kyvyn tulla kirjojen ja tarinoiden äärelle. Ostin uusia kirjoja, joita en kuitenkaan pystynyt lukemaan. Tuntui uuvuttavalta ottaa kirja hyllystä ja vielä uuvuttavammalta avata se. En pystynyt keskittymään tarinoihin ja oli hankala rauhoittua kirjan kanssa hetkeksi paikalleen. Joka kerran kirjan avatessa ja ensimmäisiä sanoja lukiessa, mielessä oli kaikki ne asiat, joita pitäisi suorittaa ja saada eteenpäin. Suruakin oli surtava. Jokainen mielen porukoille työnnetty ajatus muistutti olemassaolostaan ja vaati tulla nähdyksi. Oli helpompi sulkea kirja ja täyttää mieli kaikella tekemisellä, sellaisella, jossa on hankala pysähtyä.
Ehkä mukana oli myös turvattomuutta. Sellainen perustavanlaatuinen pelko uppoutua johonkin tarinaan ja elää hetki muualla kuin omassa todellisuudessa. Sillä silloinhan olisin haavoittuvimmillani. Jos en jatkuvasti olisi tietoinen siitä, mitä ympärilläni tapahtuu, ehkä jotain pahaa voisi tapahtua taas.
Opiskelut ja myöhemmin työt toivat helpon selityksen sille, miksi kirjat jäivät avaamatta. Hankala ehtiä. Pitää lukea tieteeseen liittyviä kirjoja. Pakko tehdä muita asioita pois. Ei töiden jälkeen enää jaksa keskittyä lukemaan. Samalla jossain sisimmässäni tiesin selvästi, ettei kiire tai arjen asiat olleet syy lukemattomuudelle, vaan jokin paljon syvempi ja kipeämpi.
Tänä kesänä, kun kylkiluumurtuman vuoksi jouduin olemaan paikallani, eikä televisiossa tai suoratoistopalveluissa riittänyt katseltavaa, löysin itseni kirjakaupasta.
Etsin luettavaa.
Luin kirjan hetkessä ja löysin itseni uudestaan kirjakaupan hyllyjen edestä. Valitsin kirjan ja luin sen yhdeltä istumalta. Arvatenkin tieni kulki uudelleen kirjakauppaan. Se kirja oli aloitettava jo kotimatkalla.
Puolivälissä kirjaa alkoi itkettää. Löysin itseni kulkemasta nenä kiinni kirjassa. Uppouduin sohvannurkkaan tuntikausiksi lukemaan. Ihan kuin silloin joskus. Muu maailma tuntui katoavan ja minä elin tarinaa, jota sillä hetkellä luin. Ihan kuin olisin löytänyt vanhan ystävän, sellaisen, jota on ollut jo kova ikävä, mutta jonka luokse on ollut hankala löytää.
Kun kirja loppui, halusin lukea seuraavan. Ehkä voisin tilata tai lainata. Viikon odotusaika tuntui aivan liian piinaavalta. Oli pakko käyttää kotipäiväksi tarkoitettu sunnuntai kirjakaupassa, seuraavaa etsiessä.
En tiedä onko se niin, että suru on elämässä niin luontevasti jo esillä, ettei pysähtymisen hetket enää kulu mielen porukoille jätettyjen tunteiden käsittelemiseen. Vai onko niin, että tässä vaiheessa surumatkaa uskaltaa uppoutua tarinaan, kun ei enää jatkuvasti pelkää, että jotain pahaa tapahtuu uudestaan.
En ajattele, että olen enää koskaan aivan entisenlainen, olen monella tavalla erilainen kuin aikaisemmin. Tuntuu kuitenkin hirvittävän hyvältä saada joitain paloja, niitä lempeitä ja kaikkein omimpia, takaisin.
Yhtäkkiä tuntuu siltä, että taas yksi palanen on paikallaan, kun sohvannurkassa on painauma siinä kohtaa, johon monta tuntia sitten painauduin lukemaan.
Jennina Lahti
Surunauha -lehden päätoimittaja
vertaistukija
