Elämäni tie ei ole ollut se kaikkein silein, suorin ja mutkattomin. Äitini mielenterveysongelmat varjostivat lapsuuttani niin pitkälle kuin muistan. Äidillä oli useampiakin mielenterveydellisiä diagnooseja, mutta niistä ei kotona puhuttu. Elämä oli jaksottaista. Oli hyviä aikoja ja äiti oli tuolloin aina myös raitis. Hiljalleen jääkaappiin alkoi ilmestyä lonkeropulloja tai viinipullo, ja melko pienestä iästä lähtien tiesin, että “taas mennään.” Diapam-lääkelistojen folion rasahdus sai minut varautumaan pahimpaan. Nukuin päivävaatteet päällä ja kotiavaimet kädessä. Apua saatiin vasta siinä vaiheessa, kun asiat olivat edenneet niin pitkälle, että äiti yritti tappaa itsensä tai kärsi vakavasta psykoositilasta. En muista, että minulle olisi lapsena noissa tilanteissa tarjottu tukea. Saatoin tulla koulusta kotiin ja löytää äidin jostain ihan sekaisin veitsen kanssa. Tai äiti oli lähettänyt viestin, jossa uhkailee itsemurhalla. Minä soitin hätäkeskukseen ja ambulanssi tuli ja vei äidin suljetulle. Mutta kukaan ei auttanut minua niissä tilanteissa.
Jossakin vaiheessa asuin äidin kanssa kaksin, mutta ensihoitaja saattoi kuitata vastuunsa kysymällä minulta, vain hieman yli 10-vuotiaalta tytöltä, että “Pärjäätkö sä yksin?”. Ja mitäpä muuta reippaaksi oppinut lapsi tekee kuin vastaa, että ”totta kai”. Isosisko opetti tekemään ruokaa puhelimen välityksellä ja viihdyin paljon ystävien kotona äidin ollessa suljetun osaston jaksolla. Noiden jaksojen jälkeen äiti palasi kotiin hyvinvoivana, raittiina ja jälleen seurasi parempi jakso. En vain koskaan voinut tietää, kuinka pitkään hyvä jakso tulisi kestämään.
Seuraava kaaos saapui, kun isoveljeni tappoi itsensä ollessani viisitoista. Veljen itsemurha oli meille täysin odottamaton. Ainoa enne järkyttävästä ratkaisusta oli, että veli oli joskus uhonnut vielä jonain päivänä näyttävänsä äidilleen, miten itsemurha tehdään. Veli oli nauravainen, elämäniloinen ja huolehti aina muista. Kukaan ei ollut osannut odottaa hänen päätyvän lopettamaan oma elämänsä. Äidilleni veljen itsemurha oli musertava, ja puhuimme tapahtuneesta, toisin kuin äidin omista itsemurhayrityksistä. Myös minulle etsittiin apua veljen kuoleman käsittelemiseen. Sain apua ja helpotusta etenkin vertaistukileireiltä, joissa oli muitakin veljensä tai isänsä menettäneitä nuoria. Noista leireistä minulle on jäänyt hyviä muistoja ja niiden kautta vertaistuen merkitys heijastuu tänäkin päivänä tarpeessani löytää erilaisia keinoja tarjota vertaistukea muille vastaavaa kokeneille.
Äidin kipuilu ja taistelu synkkien kausien kanssa jatkui koko lapsuuteni. Muutimme useasti, ja syystä tai toisesta äiti kielsi omien terveystietojensa siirtämistä aina muuton yhteydessä uudelle paikkakunnalle. Näin ollen hoito ei koskaan ollut jatkuvaa eikä johdonmukaista. Terveydenhoidon ammattilaisena äiti teki paljon töitä sen eteen, että itsemurhasta puhuttaisiin avoimemmin. Hän perusti vertaistukiryhmän itsemurhaa yrittäneille ja itsemurhan tehneen läheisille. Hän myös antoi haastatteluja lehtiin, jossa hän kertoi omista kamppailuistaan. Siitä huolimatta äitini ei keskustellut koskaan minun kanssani omista ongelmistaan eikä hoidattanut omaa mieltään. Syytä tähän en tiedä. Kenties kyse oli sairaudentunnottomuudesta tai kenties häpeästä.
Ajattelen, että äiti olisi tarvinnut apua ja hoitoa jo ihan pienestä tytöstä lähtien. Häpeästä ja ymmärtämättömyydestä mielenterveysongelmia kohtaan se varmaan johtui, ettei sitä hänelle koskaan hänen omien vanhempiensa taholta hankittu. Ja kai siellä hänenkin lapsuudessaan on paljon sellaista, mitä olisi pitänyt enemmän käsitellä. Yhdessä lehtihaastattelussa äiti sanoi käsitelleensä terapiassa lapsuuttaan kerran, ja että se kuulemma riittää. No ei riittänyt, ajattelen hänen tyttärenään.
Lopulta äitini vuosikymmeniä kestänyt taistelu oman mielenterveytensä kanssa päättyi itsemurhaan. Olin silloin 22-vuotias. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni vuosiin oli mahtunut paljon tragediaa, pelkoa ja häpeää. Kun tieto äidin kuolemasta tuli, soitin työpaikalle ja ilmoitin rauhallisella äänellä, etten pääse nyt töihin, koska äiti on tehnyt itsemurhan. Oloni oli tunnoton. Nyt kaikki oli ohi. Tapahtuman jälkeen ensimmäisenä tunteena tuli helpotus, enkä edes hautajaisissa ymmärtänyt, miksi jotkut itkivät. Helpotusta seurasi viha. Vasta kymmenen vuoden päästä kahden lapsen äitinä ja tuoreen, ihanan puolison kanssa yhteistä lasta odottaessa iski valtava suru.
Vuosien takaiset traumat nousivat rytinällä pintaan ja mielenterveyteni meinasi pettää. Reippaaksi oppineena en pystynytkään olemaan enää reipas. Hakeuduin sairaslomalle ja terapiaan. Nyt, edelleen käynnissä olevalla matkalla, solmut ovat alkaneet aueta. Ymmärrystä omaan tarinaan on tullut lisää. En aikaisemmin kokenut tai halunnut ajatella, että meidän elämän piti mennä niin. Ajattelin vain, että se nyt meni niin, että sellaista meillä oli. Vuosien jälkeen alkoi tulla sellainen ajatus, että ehkä sillä kaikella voisikin olla joku merkitys. Haluan auttaa samassa tilanteessa olevia. Haluan myös, että aiheesta puhutaan enemmän. Ja siitä ajatuksesta syntyi idea tästä monologiesityksestä.
Annina Savela
näyttelijä, läheinen ja mielenterveysalan ammattilainen
KAAOKSEN KASVATTAMA
– monologi itsemurhan jättämistä jäljistä | Teatterikone, Jyväskylä
Keskisuomalainen Teatterikone tuo näyttämölle tarinan itsemurhan tehneen läheisen kokemuksista. Monologiesitystä esitetään syksyn ajan Jyväskylässä ja sitä on mahdollista tilata ympäri Suomen. Esityksen on käsikirjoittanut näyttelijänä toimiva Annina Savela oman elämäntarinansa pohjalta. Esityksen dramaturgina ja ohjaajana toimii Kirsi Sulonen.
– Esitin ideani esityksestä ystävälleni Kirsi Suloselle, joka on teatterialan ammattilainen; ohjaaja, näyttelijä, kouluttaja ja näytelmäkirjailija. Olimme puhuneet aiheesta jo useasti aikaisemmin, koska myös Kirsin elämäntarinaan liittyy itsemurha. Helmikuussa 2023 odotti sähköpostissa mieluinen yllätys, kun Suomen Kulttuurirahasto oli myöntänyt esitykselle apurahan, kertoo Annina.
– Vaikka tarina on rankka, löytyy siitä myös huumoria ja valoa. Me haluamme tekijöinä ennen kaikkea herättää toivoa siitä, että tosi hirveistäkin asioista voi selvitä. Haluamme rikkoa hiljaisuutta, poistaa tabua itsemurhan ympäriltä ja tarjota vertaistukea, ja toivoa siitä, että apua saa. Mutta kyllä me toisaalta haluamme myös herättää keskustelua ja ravistella päättäjiä siitä, että avun piiriin on ihmisten päästävä eikä tietyistä palveluista ole varaa leikata enää senttiäkään. Päin vastoin, Kirsi huomauttaa.
Kaaoksen kasvattama koostuu tositarinaan pohjaavasta monologiesityksestä sekä osallistavasta keskusteluosuudesta, jota vetää esityksen ohjaaja Kirsi Sulonen. Mukana keskustelemassa on kokemusasiantuntija-näyttelijä Annina Savela sekä mielenterveysalan ammattilainen. Esityksen tarkoituksena on keskustella avoimesti mielenterveysongelmista, itsemurhasta, ja siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista, sekä keinoista ehkäistä itsetuhoisuutta ja selvitä läheisen itsemurhasta.
Loppusyksyn esitykset,
ke 8.11. klo 18 | to 16.11. klo 18 | to 7.12. klo 18
Liput ennakkoon: 26 € / 23 € / 12 €. Koodilla SURUNAUHA
saa lipun 2 euron alennuksella teatterikoneen verkkokaupasta
osoitteesta teatterikone.teatteriliput.fi
Teatterikone | Kulttuuritalo Villa Rana
Seminaarinkatu 13, Jyväskylä
Produktiossa on julkaistu myös viisiosainen podcast-sarja yhdessä Mobile Kriisikeskuksen Puhutaan elämästä -hankkeen kanssa. Jaksot ovat kuunneltavissa YouTubessa ja Spotifysta nimellä Suoraa puhetta itsemurhasta.
Artikkeli on ilmestynyt aikaisemmin Surunauha-lehdessä 2/2023.
KUVAT Maria Tsupukka
