Aikuiseksi kasvaminen ilman äitiä

Äiti, kaikista lähin tuki ja turva. Sinä ja minä vastaan muu maailma. Yhtäkkiä ei enää. Olo on turta, kylmä ja yksinäinen. Päivät etenevät normaalisti, arki pyörii samaan tahtiin kuin aikaisemmin mutta et ole osana sitä enää. Jätit minut tänne kaikkine kysymyksineni ja mietteineni, ilman sinua. Sinunhan piti pysyä rinnallani paljon kauemmin. Mitä tapahtui?

Nimeni on Vera, tänä vuonna täytän 21 vuotta. Toukokuussa tulee täyteen kuusi vuotta siitä, kun äitini teki itsemurhan. Vuodet ennen äidin kuolemaa olivat myrskyisiä. Nuorin veljeni syntyi vuonna 2016, jonka jälkeen äitini sairastui raskauden jälkeiseen masennukseen. Tästä alkoi perheemme alamäki. Perheemme rikkoutui 2018 alkuvuonna, jolloin äiti muutti rivitaloasuntoon ja isäpuoleni jäi asumaan lapsuudenkotiini. Me lapset olimme vuoroviikoin heidän luonaan, tällöin olin myös teini-iässä mikä johti lukuisiin riitoihin äitini kanssa.

Tasaista ja myrskyisää

Äidin vointi oli aaltoilevaa, hän kärsi myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka vaikutti perheemme arkeen huomattavasti. Koen, että en tällöin saanut elää normaalia nuoren tytön elämää ilman vastuuta tai huolia. Pidin usein huolta veljistäni, kannoin suurta huolta äidistäni ja samaan aikaan yritin viettää aikaa ystävieni kanssa ja elää normaalia arkea. Vasta jälkeenpäin huomasin, kuinka uuvuttavaa tämä oli. Ihmisenä olen sellainen, että turruin tälle stressille ja kielsin tapahtumia. En kyennyt käsittelemään, saati ymmärtämään mistä äitini oireet johtuivat, mikä johti siihen, että koin suurta häpeää ja vihaa häntä kohtaan. Kesällä 2018 äitini teki ensimmäisen itsemurhayrityksen.

Koen, että en tällöin ymmärtänyt vielä tilanteen vakavuutta sillä sulkeuduin täysin. Kieltäydyin kohtaamasta asiaa, olin äärettömän vihainen ja pettynyt. Häpesin. Asuimme pienessä kylässä, jossa kaikki puhuivat. Laitoin tämän seurauksena äitiini välit poikki ja muutin asumaan isäpuoleni luokse. Sanoin äidille, että en enää tule tähän samaiseen asuntoon asumaan. Loppuvuodesta äiti löysi uuden asunnon, palasi töihin ja hetken aikaa kaikki näytti kääntyvän parempaan päin.

Arki oli vaihtelevasti sekä tasaista että myrskyisää. Tiettyinä viikkoina äitini oli ylisuorittaja, toisina taas aivan pohjalla. Koin sekä pelkoa että vihaa häntä kohtaan hänen saamattomuudestaan ja siitä, että en enää kyennyt luottamaan häneen, siitä miten arvaamaton hän saattoi olla. En usko, että edes läheisimmät ihmiset ympärillämme tuolloin näkivät tilannetta ja sen vakavuutta taikka sitä miten se meihin lapsiin vaikutti.

Sitten koitti toukokuu vuonna 2019. Olin itse viettänyt tapahtumaa edeltävän viikonlopun viestijuoksukilpailuissa Helsingissä, ilma oli aurinkoinen ja kesä kutitteli nurkan takana.

Suojeleva mieli

Toukokuun 26. päivä. Olin samaisena viikonloppuna viettänyt aikaa ystävieni kanssa ja sunnuntaina palasin kotiin äidin luokse. Iltapäivä oli yksi muiden joukossa. Äiti oli hieman vaisu, mutta en tätä laittanut merkille millään tavalla. Oli vaihtoviikko, joten veljeni tulivat myös äidin luokse. Olimme takapihalla veljieni ja heidän isoäitinsä kanssa, jolloin äitini tuli ulos polttamaan tupakan. Hetki sen jälkeen kun hän palasi takaisin sisälle, tunsin vatsani pohjassa omituisen tunteen, joka ikään kuin kehotti minua käymään sisällä.

Tunteeni oli ollut oikeassa. Tapahtumien kulkua en jaa tässä tekstissä, mutta sen hetkiset tunteeni turtuivat ja unohtuivat pian tapahtuman jälkeen. Vasta myöhemmin olen oppinut, että tällä tavoin mieleni suojeli minua. 15-vuotiaan ei kuulukaan osata, saati pystyä käsittelemään tällaisia tapahtumia. Äitini joutui teho-osastolle, jolloin lääkärit tekivät kaikkensa pelastaakseen hänet, mutta se oli jo myöhäistä.

Kun isäpuoleni sai puhelun sairaalasta, ei hänen tarvinnut pukea sanoiksi mitä hänelle puhelimessa kerrottiin, osasin jo arvata mitä oli tapahtunut. Vanhempi veljeni sekä isäpuoleni itkivät, jonka ymmärsin sekä siinä hetkessä kestin. Kun nuorin veljeni, tällöin vasta kolmevuotias, alkoi itkemään, meni sydämeni pirstaleiksi. En ollut koskaan kuullut niin pienen lapsen itkevän surusta. Vaikka hän ei voinut ymmärtää tapahtumaa konkreettisesti, oli se niin sydäntä raastavaa, että en kestänyt itse sitä. Juoksin ulos talon taakse pellolle ja huusin kovempaa kuin olen ikinä ennen huutanut.

Nuoren elämää?

Tämän jälkeen kehoni meni tietynlaiseen selviytymistilaan. Halusin tiukasti jatkaa arkea, pitää rutiineista kiinni ja sulkea tunteeni syvälle sisimpääni. Hetkellisesti opin unohtamaan oleellisen, elin hetkessä ja osasin myös nauttia hyvistä hetkistä. Tämä oli kehon tapa suojella minua. Elin suhteellisen normaalia 15-vuotiaan tytön elämää, tai näin koin silloin.

Arki kuitenkin oli kaikkea muuta kuin normaalia. Kahdeksas luokka päättyi, sain stipendin ja juhlimme tätä ystävieni kanssa. Kävin rippikoulua ja samaisena kesänä pääsin ripeille. Tapailin myös ensimmäisen poikaystäväni kanssa tällöin. Suurpiirteisesti tämä kuulosti ja tuntui mielestäni normaalilta nuoren teinitytön arjelta. Tämän lomassa kuitenkin tyhjensimme äitini asunnon, vastailin mitä hänen tavaroitaan halusin säästää ymmärtämättä tilanteen todellisuudesta juuri mitään. Säästyin itse hautajaisten järjestelyltä, jotka sittemmin osuivat samalle viikolle kuin rippileirini.

Tunteet, joita näinä aikoina koin olivat lähinnä viha, pettymys, suru muiden puolesta, stressi ja minun oli myös vaikea uskoa tätä uutta todellisuutta. Hyväksymisestä ei ollut puhettakaan. Tällöin olin myös aktiivisesti sosiaalityöntekijöiden sekä terapeutin kanssa tekemisissä, jonka koin sekä taakkana että häpeänä.

Häpeä. Tämä tunne oli aktiivisesti läsnä oikeastaan koko seuraavan vuoden äitini poismenon jälkeen. Inhosin yli kaiken sääliä, jota koin saavani. Tiedän nyt, että ympärilläni olevat ihmiset tekivät parhaansa tukeakseen minua, parhaalla osaamallaan tavalla. Uskon myös, että minulle teki hyvää saada elää nuoren tytön arkea niin pitkälti kuin se oli mahdollista.

Aika on tehnyt työtänsä aktiivisesti tähän hetkeen asti. Tällaisen menetyksen käsittelemiseen ei ihmiselämä riitä, sen käsittely muovautuu elämän viisauksien myötä. Olen itse tässä vuosien varrella saanut monenlaista uutta perspektiiviä sekä oppinut paljon asioita niin itsestäni kuin myös elämästä. Kriisin vaiheet järjestyksessä ovat; shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe sekä viimeisimpänä uudelleen suuntautumisen vaihe. Tähän viimeisimpään vaiheeseen kuuluu mm. tunne siitä, että tapahtunut alkaa muuttua osaksi omaa elämää muovaa omaa minä kuvaa. Minun henkilökohtaiseen tarinaani on tämä vaihe opettanut aivan uudenlaista kiitollisuutta ja koen että osaan nykyään katsoa asiaa vahvuutenani, inhimillisellä tavalla.

Kivun kanssa osaa elää, eikä se ole osana jokapäiväistä arkeani. Toisinaan koen katkeruutta siitä, että äitini riisti minulta mahdollisuuden pyytää häneltä apua, neuvoa tai tukea. Sitä olisin niin monta kertaa tarvinnut. En kuitenkaan enää koe, että tapahtunut olisi epäreilua. Olen tietyssä määrin löytänyt hyväksymisen. Tämän kuului olla osa minun tarinaani, minun elämääni. Elämä ei ole aina kaunista, mutta me itse päätämme minkälaisen tarinan haluamme itsellemme rakentaa. Emme voi vaikuttaa kaikkiin tapahtumiin jotka elämäämme muovaavat, mutta voimme päättää miten haluamme yrittää niistä toipua ja mitä niiden opeista otamme mukaamme.

Surun monet kasvot

Edelleenkin sydäntäni repii eniten veljieni suru. Koen, että olin onnekas kun sain elää niin monta vuotta äitini kanssa, oppia häneltä elämästä ja tuntea hänet. Veljeni eivät saaneet samaa mahdollisuutta. He surevat häntä eri tavalla. Tekisin kaikkeni, jotta voisin antaa heille edes vähän saamastani ajasta äitimme kanssa. Yritän opettaa heille samoja asioita, joita itse häneltä opin ja tehdä asioita, joita hän teki sekä pitää hänen muistoaan yllä parhaalla osaamallani tavalla.

En osaisi valita yhtä ainoaa muistoa jaettavaksi äidistäni. Niitä on niin monia. Kovin kauniita, iloisia ja sellaisia, jotka saavat sydämeni täyttymään rakkaudesta. Äitini muisti aina pieniä asioita. Usein hän yllätti minut tuomalla aamupalan sänkyyn taikka pienellä muistamisella nimi- tai ystävänpäivinä. Hän soitti minulle kappaleita, jotka kertoivat rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Koskettavia kappaleita. Juha Tapion kappale; Sitkeä sydän kuului äitini lempikappaleisiin. Mielestäni se kuvastaa häntä hyvin.

Asian kohtaamisessa meni omalla kohdallani mielestäni kauan. Hakeuduin uudestaan psykoterapiaan noin neljä vuotta äitini kuoleman jälkeen. Terapeuttini kertoi tuolloin, että neljä vuotta menetyksen jälkeen olin valmiimpi käsittelemään asiaa. Terapian olen kokenut hyvin antavaksi. Luulin itse, että terapia koostuisi ainoastaan muistojen ja kokemuksien käsittelemisestä. Mutta olen huomannut kuinka pitkälti se liittyy nykyhetkeen. Miten kohtaamani menetys vaikuttaa arkisiin asioihin. Olen oppinut valtavasti asioita terapian myötä. Päällimmäisenä haluan nostaa esille sen, että asioilla ei ole koskaan vain yhtä puolta. Kuinka suuri rikkaus on oppia näkemään asioiden eri puolet, eri näkökulmista. Se on mielestäni tärkeä osa hyväksyntää.

Äiti, joka opetti avoimuuteen ja rakkauteen

Itsemurha herättää minussa raskasta surun tunnetta. Ei välttämättä aina omaan suruuni kohdistuen, mutta tietynlainen raskas tunne on rinnassani joka kerta. Nuoret käyttävät myös kielessään kohtalaisen paljon itsemurhaan tai kuolemaan liittyviä sanontoja. En koe, että tämä aiheuttaisi minussa sen kummempia tunnevyöryjä tai vahvoja muistoja, mutta pistän aina sanan käytön merkille. Olen myös oppinut puhumaan asiasta avoimesti. Olen myös ihmisenä aina ollut avoin. Sen äitini opetti minulle.

Kuolema. Sana ja ajatus herättävät minussa pelkoa. Uskon, että koska kuolema on minua itseä koskettanut niin läheltä, yhdistän sen tahtomattani aivan arkisiinkin tapahtumiin. Sen takana on pelko siitä, että se koskettaisi uudestaan. Ihmiset ympärilläni sanoivat minulle tuolloin sekä edelleen, että olen niin vahva. Niinhän minä olenkin. Mutta en olisi halunnut aina olla vahva. Minäkin olisin tarvinnut äitiäni. Äitiä, joka halaa ja lohduttaa kun tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Äitiä, joka opettaa minulle niksejä ruoanlaittoa varten. Äitiä, joka auttaa minua muuttamaan omilleni. Äitiä, joka tukee minua, kun minua satutetaan. Äitiä, joka sanoo, että kaikki järjestyy kyllä.

Koen tästä huolimatta olevani erittäin onnekas ihmisistä, joita minulla on ympärilläni. Perheeni, sukulaiseni sekä ystäväni ovat pitäneet minua pystyssä silloin kun en itse ole siihen kyennyt. En välttämättä ihmisenä ole myöskään osannut näyttää haavoittuvaisuuttani muille, mutta koen oppivani sitä hetki hetkeltä paremmin. Ympärilläni on tänä päivänä ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, että asioihin on aina niin monenlaisia näkökulmia

Äitini oli ihmisenä ylisuorittaja. Hän yritti aina riittää kaikille, tehdä kaiken mahdollisen parantaakseen jonkun toisen elämää usein unohtaen itsensä ja omat tarpeensa. Uskon, että hän koki itsensä riittäväksi pitkälti sen myötä, kuinka paljon hän miellytti muita ihmisiä ja teki heidät onnellisiksi.

Suhteemme äitini kanssa oli erittäin läheinen. Olin kuitenkin elämääni äitini kuolemaan asti viettänyt enimmäkseen hänen kanssaan. Riitelimme kuin siskokset, tai kuten hän usein sanoi kuin tuli ja tappura. Äidissäni oli temperamenttia, tietynlaista impulsiivisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Hänessä oli tulisuutta sekä suuria unelmia. Hän uskoi asioiden kauneuteen, niiden merkityksiin. Tiedättekö kun tietyistä ihmisistä huokuu tietynlainen kodikkuus? Sitä minun äitini oli, kodikas.

Äitini oli ihmisenä lämmin. Hän oli pullantuoksuinen äiti, joka piti kodista hyvää huolta, teki hyvää ruokaa ja rakasti ihmisiä ympärillään parhaalla osaamallaan tavalla joka hetki. Äitini sai asioita hoidettua. Hän keksi aina tekemistä, pelejä, leikkejä, milloin mitäkin. Hänen seurassaan oli harvoin tylsää. Hän rakasti kasvimaataan ja hevosia. Hän rakasti rakkautta.

Äitini opetti minulle mitä rakkaus on. Miten näyttää toista kohtaan arvostusta. Hän opetti miltä tuntuu, kun tuntee olevansa rakastettu.

Uskon että muut ihmiset näkivät äitini reippaana ja iloisena. Useimmiten aina hyväntuulisena, persoonallisena ja kauniina. Ihmiset myös näkivät hänen olevan ylisuorittaja ja kantoivat hänestä huolta. Äitini oli periksiantamaton asettaen aina muut itsensä edelle. Niin kaunis piirre, joka uskoakseni johti hänen uupumukseensa.

Lentosuukot äidille

Äitienpäivä herättää minussa kaipuuta. Osittain myös kiitollisuutta niistä äitihahmoista, joita minulla on ympärilläni. Mutta haikeus siitä, etten saa mahdollisuutta viettää sitä oman äitini kanssa on aina vahvasti läsnä. Se tuskin tulee koskaan muuttumaan. Koen silti, että äitienpäivä on joka vuosi yhtä tärkeä päivä. Silloin muistelen häntä, kaikkia kauniita hetkiä ja iloisia muistoja. Työstäen samalla omaa suruprosessiani.

Jos saisin mahdollisuuden sanoa äidilleni jotain, kertoisin hänelle, kuinka pitkälle olen päässyt. Kertoisin opiskelevani. Kertoisin olevani äärettömän kiitollinen ystävistäni. Kertoisin olevani onnellisessa parisuhteessa. Kertoisin hänelle myös unelmistani ja haaveistani. Kertoisin myös kohtaamistani vastoinkäymisistä. Kuinka olen kokenut olevani aivan yksin. Olevani turta. Surun murtama. Vihainen ja pettynyt. Kuinka olen ylittänyt itseni. Kohdannut vastoinkäymisiä. Ottanut kaksi askelta taaksepäin ottaakseni yhden eteenpäin. Kertoisin että polkuni on ollut kivikkoinen. Se on myös ollut onnellinen. Siihen on kuulunut paljon iloa ja rakkautta. Ylpeyttä. Kertoisin äidille, että me pärjäämme, me pärjäämme kyllä.

Uskon että hän sanoisi minulle olevansa minusta ylpeä. Selviäisin vastoinkäymisistä, jotka kohdalleni osuvat. Hän sanoisi myös tietävänsä, että olen rohkea ja että unelmoisin isosti. Uskon myös, että hän pyytäisi minulta anteeksi lähtöään. Hän kertoisi, että hänellä on meitä ikävä. Hänen tekonsa ei ollut tarkoitus. Kysyisin häneltä, onko hänellä parempi olla nyt. Johon hän uskoakseni vastaisi, että on. Toivon että myös äitini löysi rauhan. Tunteen olevansa riittävä. Tunteen siitä kuinka arvostettu ja rakas hän oli. Kuinka tärkeä hän meille on edelleen. Uskon, että hän sen tietääkin. Niin monta lentosuukkoa olemme veljieni kanssa taivaalle lähettäneet.

Kiitos äiti. Kiitos kaikista asioista, joita opetit minulle. Toivon että jonain päivänä voin sanoa olevani edes puolet siitä kaikesta hyvästä, jota sinä olit.

Ikuisesti kaivaten,
Tyttäresi Vera