Kesällä elämä muuttui taas vähän erilaiseksi. Suru liimautui hetkeksi ihoon ja oli taas pitkästä aikaa jotenkin kouriintuntuvan lähellä. Tuntui, etten välttämättä sittenkään jaksaisi sitä, että kaikki muuttuu taas ja toisaalta tuntui, että mikään ei muutu tarpeeksi. Ehkä se oli vain jatkumoa jollekin alitajunnasta kumpuavalle tarpeelle muuttaa vähän kaikkea, rakentaa koko elämä uudestaan.
Kun elin muutoksen kaipuun ja pysyvyyden toiveen välimaastossa ja tuntui, että uuvun siihen kaaokseen, soi kaikkialla laulu, josta tuli minulle tärkeä. Sen sanat tuntuvat läheisiltä ja suurilta, ne pukevat sanoiksi sen, mitä en oikein ole osannut tai uskaltanut sanoa. Niistä tulee lohdullinen ja aina jotenkin turvallinen olo. Ihan kuin samaan aikaan se surumatkan ensi askeleita ottava ja nyt jo varmemmin kulkeva minä olisi yhdessä lujassa halauksessa.
”Oon ollut tosi surullinen, mutta tänään luotan tulevaan. Ei pimeys oo lopullinen, vaik se koittaakin satuttaa. Niin, mä luotan tulevaan. Hetken mä meinasin melkein jo luovuttaa,mutta nyt kun mä katselen kaupungin lamppuja, ne syttyy.” -Luotan tulevaan, Kuumaa, 2024
Kun läheiseni teki itsemurhan, tuntui, etten mitenkään voi elää sellaisen surun kanssa. Kaikki, mikä aikaisemmin tuntui mahdolliselta, muuttui mahdottomaksi. Aiemmin kuvittelemani tulevaisuus tuntui vieraalta ja kaukaiselta. Elämästä tuli selviytymistä, hetkestä, minuutista ja tunnista toiseen. Tuntui vaikealta ajatella seuraavaa päivää, viikkoa tai vuotta, kun en aina ollut varma, jaksaisinko kantaa suruani edes seuraavaan hetkeen. Pitkään tuntui, että läheiseni itsemurhan myötä kaikki pysähtyi ja tulevaisuus ikään kuin katosi. Jotain olennaista meni rikki. Tuntui kipeältä ajatella, että elämäni jatkuisi ilman minulle tärkeää ihmistä.
Hiljalleen elämään kuitenkin tuli asioita, jotka pakottivat pohtimaan myös tulevaisuutta. Missä asuisin ja mitä haluaisin opiskella? Mihin rakentaisin elämäni opintojen jälkeen? Elämän virstanpylväiden kohdalla tuntui aina hetken verran siltä, etten saa henkeä, kun ikävä ja suru kietoutui hetkiin, jotka minun piti jakaa yhdessä läheiseni kanssa. Kun työelämässä tuli uusia mahdollisuuksia, jotka vaikuttivat myös tulevaisuuden rakentumiseen, kävelin työmatkaa itkien. Kaikkein kipeintä niissä hetkissä oli se, että en saanut kuulla sitä tuttua ja arkista nopeaa huikkausta: ”Oon susta ylpeä.” Eikä ensimmäisen kiireisen työpäivän jälkeen koskaan puhelimessa odottaisi viesti ”Pärjäät kyllä”.
Ja toisaalta elämä kuitenkin kulkee eteenpäin. Tätä päivää seuraa aina huominen, suunnittelin sitä tai en. Ja kun päiviä on kulunut jo yhtä monta kuin tähän lähes neljääntoista vuoteen mahtuu, on se elämä, joka aiemmin tuntui pysähtyneen toisinaan kulkenut hurjaa vauhtia. Mukaan on tarttunut ihmisiä ja elämänkokemuksia, joita en koskaan olisi osannut kuvitella kuuluvaksi minun tulevaisuuteeni ja silti ne ovat siinä. Olennainen osa kaikkea sitä, mistä nyt kuvittelemani tulevaisuus rakentuu.
Läheiseni itsemurhan jälkeen erityisimpiä ovat olleet ne hetket, joista on tullut vahva tunne, että kaikki järjestyy. Ne hetket eivät välttämättä kestä kovinkaan kauaa tai kanna kovinkaan pitkälle, mutta niissä on jotain ainutlaatuista. Kun on raivannut tiensä synkistä vesistä, hurjista aalloista ja valtavasta pimeydestä valoon ja hetken ajan voi luottaa siihen, että asiat järjestyvät ja tulevaisuus on hyvä, tuntuu kuin koko maailma olisi auki. Ja hiljalleen jostain rakentuu usko tulevaisuuteen, ehkä kantimiltaan huteraan, mutta tulevaisuuteen, joka on olemassa.
Kuten Kuumaa laulaa, ei pimeys ole lopullinen. Minä luotan tulevaan.
Pelosta toivoon
Läheisen itsemurha horjuttaa lähes poikkeuksetta elämän peruspilareita juuriaan myöten. Ja moni itsemurhan tehneiden läheisistä joutuu aloittamaan alusta. Opettelee huterin jaloin ottamaan askeleita eteenpäin elämässä, jossa on jotain vierasta ja kaikki tuntuu hauraalta. Tulevaisuuden ajatteleminen voi tuntua kaukaiselta ja vaikealta, joissain hetkissä kenties mahdottomalta. Läheisen itsemurhan jälkeen voi viedä aikaa, että pystyy luottamaan siihen, että elämä kantaa.
Jennina Lahti
Surunauha -lehden päätoimittaja
vertaistukija
Pyysimme itsemurhan tehneiden läheisiä kertomaan meille, mitä ajatuksia heillä on tulevaisuudesta menetyskokemuksen kanssa ja miten ajatus tulevaisuudesta on muuttunut surumatkan alkuhetkistä tähän hetkeen.
” Menetin alaikäisen lapseni. Pelottaa ajatella tulevaisuutta ilman lastani. Tämä ajatus ei ole muuttunut.”
Tulevaisuus?, menetyksestä 10 kuukautta”Tänä kesänä meillä oli paljon juhlia, jotka saivat surun ja ikävän pintaan todella voimakkaasti. ’Olisipa hän täällä näkemässä’ oli ajatus monessa kohtaa. Silti toivon, että suru olisi vuosi vuodelta helpompi kantaa. Toivoisin myös, että edelleen oma avoimuuteni ja tapani käsitellä asioita toimisivat esimerkkinä lapsilleni ja muillekin ihmisille surun ja menetyksen käsittelyssä. Aluksi ajatus oli, ettei tästä voi selvitä. Sitten ajatus oli, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä. Ja nyt ajatukseni on, että ollaan selvitty hiton hyvin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.”
Tuija, menetyksestä 4 vuotta”Aika on muuttanut surun muotoa. Se on edelleen läsnä, mutta en ajattele sitä enää päivittäin. Tulevaisuus on kannatellut, pelko on muuttunut toivoksi.”
Make, menetyksestä 6 vuotta
Tämä artikkeli on julkaistu Surunauha-lehdessä 2/2024
