Jos haluaisit puhua jonkun kanssa juuri nyt, voit soittaa arkisin klo 9–15 numeroihin 📞044 751 9916 (Teppo)
tai 📞044 977 9428 (Liisa), tai ympärivuorokautiseen MIELI ry:n kriisipuhelimeen 09 2525 0111. Surunauhan toimisto on kiinni maanantaina 9.5.

Irti itsesyytöksistä

Syyllisyydentunteet ja itsesyytökset ovat lähes kaikille tuttuja, monille liiankin tuttuja. Monet ovat oppineet syyllistymään yliherkästi jo lapsesta lähtien, pahimmillaan jotkut sanovat tuntevansa syyllisyyttä melkein koko ajan, milloin mistäkin. Joillekin taas tietyt asiat ja tilanteet tuottavat erityisen sitkeitä itsesyytöksiä, vaikka ei muuten olisikaan erityisen herkkä syyllistymään.

Itsemurhamenetys nostaa syyllisyyden tunteita; mitä jos?

Läheisen ja rakkaan ihmisen menettämiseen liittyy monenlaisia tunteita, surua, ikävää, pettymystä, tyhjyyttä, tuskaa, ehkä vihaakin. On tavallista, että mieleen tulvii myös syyllisyyttä, varsinkin jos menetys tapahtuu nopeasti, saati täysin yllättäen. Vähimmillä syyllisyydentunteilla tai jopa ilman niitä tuntuvat selviävän ne, jotka ovat tienneet tulevasta menetyksestä hyvissä ajoin ja jotka ovat lisäksi osanneet puhua kaikki asiat selviksi. Itsemurhamenetyksen kohdalla tätä mahdollisuutta ei yleensä ole, tuskin silloinkaan, kun merkkejä menetyksen mahdollisuudesta on ollut olemassa.

Syyllisyydentunne saa pohtimaan: Miten olisin voinut tämän estää? Miksi en kyennyt siihen? Miksi en huomannut mitään merkkejä? Tai miksi en ymmärtänyt niitä tai ottanut niitä tarpeeksi todesta? Miksi silloin ja silloin sanoin tai tein niin ja niin – miksi en sanonut tai tehnyt niin ja niin? Se saa loputtomasti jossittelemaan: Jos olisin… jos en olisi…

On luonnollista, että varsinkin yllättävä menetys saa pohtimaan tällaisia kysymyksiä. Se on osa suruprosessia, jota kukin käy muiltakin osin omalla tavallaan ja oman aikansa. Syyllisyydentunteillakin on aikansa ja tehtävänsä, mutta loputtomiin niitä ei kannattaisi pyöritellä. Luulen, että monelle olisi hyvä, jos saisi armollisesti ratkottua syyllisyyskysymyksiä ikään kuin alta pois, niin jäisi enemmän tilaa ja voimia käsitellä kaikkia muita tunteita ja menetyksen surua. Ikävä ja kaipaus voi jatkua ja jäädä, mutta sitä on helpompaa kestää ilman syyllisyyden taakkaa. Aikanaan hyvät ja kauniit muistotkin ovat kirkkaampia, jos niitä ei enää varjosta omat itsesyytökset.

Terve vai aiheeton syyllisyys

On tärkeää osata tunnistaa, mistä syyllisyydentunteet kulloinkin syntyvät ja mistä ne kertovat. On tervettä ja hyödyllistä syyllisyyttä mutta myös epätervettä, väärää ja aiheetonta syyllisyyttä, johon alussa jo viittaan. Terve syyllisyys liittyy ihmisen omiin tekoihin tai tekemättä jättämisiin. Silloin tunne yrittää jo ennalta suojella itseä ja samalla muita, etten tekisi mitä sattuu. Se pyrkii myös pysäyttämään, että suostuisin lopettamaan sen, mikä jo meni väärin. Lisäksi se kutsuu korjaamaan sen, minkä voi, pyytämään anteeksi ja jos mahdollista, korvaamaan.

Vääristynyt ja siten aiheeton syyllistyminen ei liity omiin tekoihin, vaan omaan persoonaan, minäkuvaan ja itsetuntoon: on kovin herkästi sellainen olo, että olen huono, arvoton, riittämätön, kelpaamaton. Paremminkin on kyse häpeästä kuin syyllisyydestä. Usein näihin tuntoihin sisältyy vahva uskomus siitä, että juuri minun takiani toisilla on ongelmia ja paha olla, teen sitten niin tai näin tai olen tekemättä. Mitä enemmän potee tällaista syyllisyyttä, sitä isommin oikeakin syyllisyys ottaa pauloihinsa ja myös pitää otteessaan. On vaikeaa uskoa saavansa mitään anteeksi muilta, koska ei itse osaa antaa itselleen anteeksi, vaan uskoo ikuiseen syyllisyyteensä.

Jos tunnistaa jämähtävänsä itsesyytöksiin kovin herkästi ja on vaikea päästää niistä irti, on hyvä miettiä, mistä se johtuu. Onko minua kohdeltu ja onko minulle sanottu jotain vähättelevästi ja syyllistävästi? Avuksi on se, että pyrkii syyllisyydentunteiden iskiessä selvittämään, olenko nyt oikeasti syyllinen vai tuntuuko minusta vain siltä. Toisin sanoen, mikä on totta ja mikä ei. Onko kyse minun teostani vai jonkun toisen?

No, usein on kyse molempien teoista, kun toinen reagoi toisen tekoihin, mutta silloinkin kumpikin on vastuussa omista valinnoistaan. Ei siis niin, että ensin väärin tai huonosti toiminut kantaisi yksin kaiken toisenkin syyllisyyden. Tämä on hyvä myös itsemurhamenetyksen kokeneen muistaa. Tässä tapauksessa hankaluutta voi tuoda se, että kuolleelta ei voi enää pyytää anteeksi, eikä enää korjata tai hyvittää mitään. Silloin on parasta vain opetella olemaan armollinen ja antaa itse itselleen anteeksi. Ja myös uskoa anteeksi. Luotettavien läheisten tai ammattiauttajien kanssa keskustelu voi olla tässäkin avuksi, jos on vaikea armahtaa itseään. Joillekin on ollut avuksi, että kirjoittaa menetetylle kirjeen, jossa on anteeksipyyntö ja ehkä muutakin, mitä haluaisi vielä sanoa. Sitä ei tietenkään minnekään lähetetä.

Myötätuntoa ja lempeyttä – itselle

On hyvä muistaa sekin, että siltä osin kun onkin kyse aiheettomasta syyllisyydentunteesta, anteeksipyyntö ei auta, koska silloin ei edes ole mitään anteeksisaatavaa. Sen sijaan yliherkästi ja suotta syyllistyvän on hyvä opetella arvostamaan itseään enemmän. Ja tietysti ensin ne sisäiset uskomukset ja äänet, jotka pyrkivät muistuttamaan omasta huonoudesta, pitäisi opetella kyseenalaistamaan ja vaientamaan. Entä jos ne eivät olekaan totta? Entä jos en uskoisikaan niitä ääniä enää? Samoin kannattaa menetellä, jos syyllistäviä ääniä kuuluu edelleen myös itseni ulkopuolelta, muilta ihmisiltä. Ovatko nekään aina oikeassa? Suin päin kaikkia toisten syytöksiä ei pidä ottaa vastaan. Myös kaikenlaista vertailua on syytä varoa, nousee se sitten omasta mielestä tai toisilta, sillä kovin helposti se vain vahvistaa väärää syyllisyyttä. Syyllisyyskokemuksetkin ovat ja saavat olla erilaisia.

Entä jos suhtautuisin itseeni myötätuntoisesti, pitäisin itseäni arvokkaana ystävänä, jota en säti ja soimaa? Oikeastaan onkin niin, että itsensä armahtaminen on helpompaa, jos ensin osaa arvostaa itseään. Toisen kirjeen, tai ehkä useammankin, voisikin kirjoittaa itselleen, mutta ei moitekirjettä vaan ystäväkirjeen. Niin kuin suru ottaa aikaa, sitä kuluu myös siinä, että oppii suhtautumaan itseensä lämpimämmin. Sekään ei suju kädenkäänteessä, vaan uuteen pitää siinäkin asiassa totutella. Aika usein tarvitsisimme enemmän taitoa sekä arvostaa että armahtaa – niin itseämme kuin toisia.

Todennäköisesti jokaisen itsemurhamenetyksen kohdalla on useampi läheinen, joka tahollaan pohtii omia syyllisyyksiään. Jos on mahdollista ja luontevaa, niitäkin tuntoja voisi pohtia joskus yhdessä, koska kaikki tuntevat saman menetetyn ihmisen. Parhaimmillaan kukin voisi auttaa toinen toistaan: toisaalta huomaamaan, mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta toisaalta myös rohkaisemaan kohti armollisuutta ja vapautta itsesyytöksistä. Huono vaihtoehto sen sijaan olisi, jos kaikki rupeaisivatkin vain kilvan syyttelemään toisiaan. Tai se, että vajottaisiin jonkinlaiseen kimppasyyllisyyteen, että nyt me kaikki olemme syyllisiä. Niin voidaan toki ensin todeta, mutta siihen ei kannata jämähtää, koska silloin vain vahvistettaisiin itse kunkin syyllisyyttä. Olisi entistä vaikeampi vapautua. Yhdessä siis toisia tukemaan, ei nujertamaan. Kaikki vertaisryhmät ovat tietenkin tuiki arvokkaita myös syyllisyyden käsittelyssä.

Vapaaksi elinikäisestä syyllisyydestä?

Itselle, kuten muillekaan anteeksiantaminen ei tarkoita sitä, että tehtyjä virheitä ei sitten enää muistaisi. Kyllä ne voivat tulla edelleen mieleen, aikojenkin päästä. Mutta anteeksiannon prosessin myötä niihin liittyvä tunnetuska vähitellen helpottaa eikä niitä asioita tarvitse enää jatkuvasti vatvoa, ei itsekseen eikä toisten kanssa. Mennyttä ei saa takaisin, ei omaa eikä toisen. Eikä menneeseen kannata jäädä elämään, vaikka joskus joutuu sinne hetkeksi pysähtymään. Mennyttä ei voi myöskään muuttaa, mutta omaa suhtautumistaan menneeseen voi onneksi vähitellen muuttaa armollisemmaksi ja lempeämmäksi. Se muutos vaikuttaa myös tulevaisuuteen.

Yksi tärkeä vinkki matkalla irti itsesyytöksistä on se, ettei kannata tuomita itseään elinkautiseen syyllisyyteen päättämällä, että sitä ja sitä asiaa en anna itselleni ikinä anteeksi. Siltä voi joskus tuntua, mutta sen tunteen valtaan ei kannata lukittautua. Joskus ihmiset sanovat niin melko pientenkin harmien sattuessa. Ja jopa etukäteen pelätessään, että jotain ikävää tapahtuu itselle tai läheiselle. Ei kannata. Parempi on etukäteen suunnitella, miten sitten selviän, jos niin ja niin käy. Jos kuitenkin on jo niin päättänyt, on syytä arvioida päätös uudelleen ja perua se. Voi nimittäin olla, että vasta sitten pystyy valitsemaan sen, että lähtee itsensä armahtamisen tielle.

Itsesyytösten rehellinen läpikäyminen voi lopulta olla hyödyllistä itsearviointia. Jos jossain kohden päätyy toteamaan, että olisinpa osannut toimia toisin, se antaa hyvän vihjeen tulevaisuuteen. Aikansa voi itsensä kanssa surra ja tuskailla, jos on aihetta, mutta ei sukeltaa alati syveneviin itsesyytöksiin, kenties itsevihaan asti, vaan nousta pintaan jotain oppineena. Parhaimmillaan se voisi johtaa siihen, ettei toistaisi enää kaikkia samoja virheitä, että vastedes osaisi – tai ainakin yrittäisi tehdä ja puhua enemmän niitä asioita, joita menetyksen äärellä tunnistaa oikeiksi ja tärkeiksi.

Syyllisyydentunteista vapautuminen tuo aina paljon hyvää omaan elämään mutta siinä samalla myös toisille, on sitten kyse todellisesta syyllisyydestä tai läpi elämän sisäistetystä väärästä syyllisyydestä. Se tuo aikaa ja voimia moneen muuhun asiaan, siis tilaa omalle elämälle, se vapauttaa itsekeskeisyydestä, ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä muut minusta ajattelevat, ei tarvitse peittää omaa syyllisyyttä syyllistämällä muita, on helpompi keskittyä asioihin ja toisiin ihmisiin, tulee tilaa ilolle ja toivolle, ja paljon muuta hyvää. Ja jos ei tarvitse enää niin paljon velloa menneissä, voi elää enemmän tässä ja nyt, olla rauhassa läsnä itselleen ja toisille.

Itsensä armahtaminen voi tosiaan olla pitkä prosessi, se voi joskus kestää vuosien ajan – ja voi olla, ettei se ihan täysin valmiiksi tulekaan, vaikka kuinka vanhaksi eläisi. Mutta pienistäkin askelista kannattaa jo iloita. Sitä paitsi, olennaistahan ei ole se, kauanko prosessi kestää, vaan se, että suunta on oikea. Ja että juuri tänään osaisi suhtautua itseensä arvostavasti ja armollisesti. Huomenaamulla voi tehdä saman valinnan taas uudestaan. Tiukan paikan tullen vaikka tunniksi kerrallaan.

Armollisin terveisin

Anna-Liisa Valtavaara

kirjailija, luennoitsija, teologi

 

PS. Lisää ajatuksiani tästä aiheesta voi lukea kirjastani Syyllinen olo – syystä vai suotta? Se on saatavissa myös äänikirjana.

Jätä kommentti