Tämä teksti on ennen kaikkea avuksi surevien läheisille, jotka pohtivat sitä, miten tukea elämän perusteita ravistelleen menetyksen kokenutta ystävää, perheenjäsentä, seurustelukumppania, kaukaisempaa sukulaista, kollegaa tai opiskelukaveria. Kuka tahansa meistä tai tuttujemme joukkoon kuuluvasta voi kokea äkillisen ja järkyttävän menetyksen, jolloin myös ei-surevien tukea tarvitaan. Teksti ei ehkä anna vastauksia tavalliseen kysymykseen ”mitä sanoa?” mutta jättää toivottavasti lukijalle pienen oivalluksen siitä, miten olla surevan tukena.
Provosoiva aloitus: surevan kohtaaminen on yksinkertaista. Mutta yksinkertainen ei ole aina helppoa. Ei-surevalle surevan kohtaaminen on hyvin vaikeaa. Yleisestikin vaikeassa tilanteessa tai oloissa olevan ihmisen kohtaaminen haastaa meidät aina astumaan kohdattavan kokemusmaailmaan ja kipuun, ja surevan kohdalla kokemusmaailma on usein niin kivulias paikka, että on inhimillistä (vaikka harmillista), että ei-sureva usein tietoisesti tai tiedostamatta pitää siihen etäisyyttä. Joskus me ihmiset jopa järkeilemme tätä etäisyyden pitämistä esimerkiksi ”sururauhan” antamisella. Vinkki: jos toive sururauhasta ei tule surevalta itseltään, kannattaa ajatus hyllyttää. Toisin kuin pesivä merikotka, sureva hyötyy enemmän läheisyydestä kuin etäisyydestä.
Ei-surevalle myös surevan tilanteen empaattinen ajattelu – toisen sukkiin kuvitteellisesti astuminen – voi olla välttelyn kohteena, koska empatia ymmärretään usein hieman virheellisesti vastaukseksi kysymykseen ”miltä minusta tuntuisi” (johon sisältyy siis myös oman läheisen kuoleman kuvittelu!). Tällainen ajattelu on haitallista eikä tässä edes määritelmällisesti olla empaattisia: kuvittelun kohteena on oma kokemus, ei surevan kokemus. Kirjassaan Apua auttajalle Babette Rothschild kirjoittaa ”auttamiseen tarvitaan ymmärrystä, mutta tuskan kokeminen voi estää auttamisen”: surevan tuskan ymmärtäminen ei edellytä läheisen kuoleman kuvittelua itselle tapahtuneeksi.
”Toisin kuin pesivä merikotka, sureva hyötyy enemmän läheisyydestä kuin etäisyydestä.”
Älä siis ei-surevana pelkää astua surevan kokemusmaailmaan. Läheisen kuolema ei tartu, vaikka suru voikin tarttua ja sen ehkä kuuluukin tarttua: jaettu suru on kevyempi kantaa. Pidä mielessä, että tässä kohtaamisessa on kyse toisen surusta ja hänen kokemuksestaan, ei sinun kokemuksestasi tai sinun elämästäsi: voit jopa mielessäsi muistuttaa itsellesi aika ajoin, että sinulla on kaikki hyvin, jotta jaksat olla tukena toiselle.
Jokainen sureva on erilainen ja jokainen surevan kohtaamisen hetki on erilainen, mikä edellyttää kohtaavalta joustavaa tunnustelua ja mukautumista. Sureva kaipaa joskus seuraa, joskus tilaa vain olla, joskus puhumista ihan muusta, joskus puhumista kuolleesta läheisestä, joskus muuta tekemistä, joskus suruun liittyvää puuhastelua, joskus vain toisen tekemää ruokaa lautaselle. Usein surevalla ei ole kuitenkaan voimia keksiä ja erityisesti vaatia, mitä hän milloinkin eniten kaipaisi. Suru on energiaa kuluttavaa.
Rohkaisen surevan kohtaavaa antamaan surevalle aineettoman, mutta konkreettisen lahjan: kuvitteellisen kaukosäätimen, josta sureva voi valita kulloiseenkin hetkeen sopivan tavan olla yhdessä. Sanoita se, että haluat olla läsnä juuri sillä tavalla kuin sureva kulloinkin toivoo. Sanoita tätä uudelleen ja uudelleen, tarjoa vaihtoehtoisia tapoja olla juuri tässä ja nyt. Älä piilota tai hävitä kaukosäädintä vain siksi, että yhtenä päivänä kaukosäädin lensi kädestä, tai koska tällä kertaa ei valittu sitä kanavaa, johon sinä olit varautunut. Tunnustellen, joustaen ja armollisesti surevan voimavaroja ja tahtoa kuunnelleen, sekä myös itsestäsi huolta pitäen, tarjoa kaukosäädintä uudelleen ja uudelleen. Surussa on kyse yhteydestä ja sen menettämisestä. Sinun läsnäolosi on tärkeää, vaikka se tuntuisikin vaikealta.
Teppo Kupias
Surunauhan työntekijä ja traumapsykoterapeuttiopiskelija
