Kolmatta romaaniaan kirjoittava kirjailija Joonatan Tola menetti vanhempansa varhain. Isä teki itsemurhan Joonatanin ollessa 6-vuotias, äiti kuoli pitkäaikaiseen sairauteen viisi vuotta myöhemmin. Oman lapsen syntymän myötä Joonatan alkoi tutustua vanhempiinsa ja kirjoittaa lapsuudenperheestään. Omakohtaisista kokemuksista syntyivät romaanit Punainen planeetta (2021) sekä Hullut ihanat linnut (2023).
TEKSTI | Fanni Mikkonen
KUVAT | Henri Jumppanen ja Sanna Kärkkäinen
Isän sukua sekä lapsuutta levottoman isän lähellä käsittelevä esikoisromaani Punainen planeetta sai alkunsa Joonatanin esikoislapsen syntymän myötä. Tuore vanhempi ja koti-isä kirjoitti lapsen päiväunien aikaan, juuri silloin, kun olisi itsekin halunnut nukkua. Joonatanin motivaatio kirjoittamiseen oli kuitenkin kova, sillä hän oli lykännyt haavettaan kauan. Kirjoittamiseen Joonatan sai paljon tukea kirjailija Maria Peuralta, joka mentoroi ja luki Joonatanin tekstejä. Yhteys toiseen ihmiseen oli merkittävä tekijä kirjan syntymisen kannalta, sillä työ on yksinäistä ja epätoivon hetkiä tulee vastaan jokaiselle, varsinkin esikoiskirjailijalle. Omasta suvusta kirjoittaminen oli ollut mielessä ja lopulta Peuran kannustamana Joonatan tarttui omakohtaiseen aiheeseen.
”Isän itsemurha jäi hämärän verhon alle.”
Joonatanin toinen romaani Hullut ihanat linnut sivuaa isän itsemurhan jälkeisiä aikoja ja äidin yksin jäämistä lasten kanssa. “Vaikka isä olikin vähän kuin perheen viides lapsi, on hän ollut äidille myös toinen aikuinen. Isän kuolema on ollut äidille romahduttava tekijä ja heikentänyt meidän lasten kasvuolosuhteita entisestään”, Joonatan sanoo.
Nyrkkisääntö: teen kaiken eri tavalla kuin oma isä
“Joissain tilanteissa saatan miettiä, miten isä olisi sen tehnyt ja teen sen sitten juuri toisinpäin”, Joonatan toteaa.
Isän kuollessa Joonatan oli melkein 6-vuotias. Yksin kolmen lapsen kanssa jäänyt äiti kielsi itsemurhasta puhumisen. Ulkopuolisille kuolinsyyksi kerrottiin sydänkohtaus. Joonatan arvelee, ettei isän kuoleman ymmärtämiseen ollut tuossa iässä rahkeita, varsinkin kun kotona asiasta vaiettiin. Lapsuudenperhe eli sosiaalisesti eristäytynyttä elämää, eikä lähipiiriin kuulunut juuri muita aikuisia, jotka olisivat olleet tukemassa perhettä. Myöskään kriisityöntekijöitä ei 80-luvun kodissa nähty. Isän itsemurha jäi hämärän verhon alle. “Tieto kuolemasta täytyi jotenkin nielaista kokonaisena, ja sitä on vasta myöhemmin elämässä tullut purettua ja pohdittua, että minkälainen kokemus tämä oikeastaan onkaan ollut”, Joonatan kertoo.
Ryhtyessään kirjoittamaan Punaista planeettaa, Joonatan ei tuntenut isäänsä. Isän yhteydet sukulaisiin olivat katkenneet jo hänen elinaikanaan. Kuoleman jälkeen sukulaiset eivät olleet halukkaita puhumaan, sillä kokemukset olivat olleet traumaattisia ja itsemurha lisäsi hiljaisuutta entisestään. Kirjoittamisen alkuaikoina Joonatan sai kuitenkin haltuunsa dokumentaarista materiaalia isänsä elämästä muun muassa kirjeiden, lehtileikkeiden ja videoiden muodossa. Säästyneet dokumentit tarjosivat täytettä elämän aikajanan tyhjiksi jääneisiin kohtiin ja lisäsivät sitä kautta ymmärrystä vanhempien elämää ja samalla myös omaa elämää kohtaan. Lisäksi Joonatanin setä Olli on ainoana isän sukulaisista kertonut paljon tarinoita isästä. Palapeli alkoi hahmottua ja siitä käynnistynyt kirjoitusprosessi tarjosi mahdollisuuden tutustua isään uudella tavalla. Tiedon lisääntyminen lisäsi myös armollisuutta isää kohtaan. Se oli uusi piirre, sillä suhde isän kuolemaan ja kuolintapaan oli ollut aiemmin vaikea.
Vaikenemisen kulttuuri
Joonatan kokee itsemurhan perhepiirissä vaikuttavan kaikkeen. Äitinsä vaikenemisen taustalla hän uskoo olleen häpeän. Joonatan ajattelee, että traumaattisen menetyksen äärellä lapsi kaipaisi sanoja ja sitä, että joku sanottaisi tapahtuneen ikätasoisesti ja totuudenmukaisesti. Joonatan näkee, että itsemurhan tehneen vanhemman lapsella voi surun lisäksi olla paljon erilaisia syyllisyydentunteita, pelkoja sekä harhakuvitelmia muun muassa siitä, että olisi vastuussa vanhempien kohtalosta. Tätä kaikkea ihminen joutuu ratkomaan elämänsä aikana, sen eri vaiheissa.
”Joonatan ajattelee, että traumaattisen menetyksen äärellä lapsi kaipaisi sanoja ja sitä, että joku sanottaisi tapahtuneen ikätasoisesti ja totuudenmukaisesti.”
Perheen perustamisen ja oman lapsen syntymän myötä omat vanhemmat aktivoituivat Joonatanin mielessä. Joonatanin tullessa itse isäksi, isän itsemurha nousi pinnalle uudella tapaa. “Omat vanhemmat tulevat kummittelemaan. Mutta kuolleissa on se hankala, kun niiden kanssa ei pysty keskustelemaan”, Joonatan sanoo. Keskustelu ja suhde vanhempiin on kuitenkin luotava. Tässä yksi keino on mennä terapiaan.
Terapian merkitys
Kolmen vuoden psykoterapiaa Joonatan kuvaa elämän käännekohtana. “Jos on lähtenyt hyvin hankalista lähtökohdista elämään ja on aina pärjännyt aika lailla omin nokkinensa, on terapian aloittaminen kolmekymppisenä aika mullistava kokemus. On merkityksellistä, kun pääsee ammattilaisen avustuksella työskentelemään itsensä kanssa. Suurin asia on varmasti ollut omiin tunteisiin käsiksi pääseminen”, Joonatan kuvailee.
Terapiassa pääsee käsittelemään hankalia tunteita, joille ei arkielämässä ja ihmissuhteissa aina ole tilaa, eikä välttämättä ymmärrystäkään. Mitään vaikeuksien kautta voittoon tarinaa Joonatan ei kuitenkaan elämästä halua ylläpitää. Jos elämä on ollut vaikeaa, ei kaikki vaikeus välttämättä ikinä katoa minnekään. Elämänkokemusten kanssa voi kuitenkin oppia tulemaan toimeen niin, etteivät ne paina arjessa jatkuvina taakkoina.
Avoimuuden aika
Terapian myötä Joonatan alkoi kirjoittaa omasta elämästään. Romaaneissaan Joonatan kuvaa vaikenemisen kulttuuria sukuilmiönä. Kirjoittaessaan omakohtaisista teemoista, Joonatan on itse valinnut avoimuuden tien. Nykyään hän käy puhumassa eri paikoissa paitsi romaaneistaan, myös teemoista, joita hän kirjoissaan käsittelee, kuten mielenterveys- ja päihdeongelmista, lastensuojelun kysymyksistä, sekä itsemurhasta.
Keskeinen tunne, joka perhetragedioihin ja itsemurhiin liittyy, on häpeä. Ihminen kantaa sitä herkästi.
“Häpeä kutsuu ihmistä piiloutumaan, vaikenemaan ja häviämään ihmisten silmistä. Yksi purkamiskeino häpeälle onkin toimia päinvastoin; puhua. Se on häpeälle aikamoinen järkytys, kun yhtäkkiä toimiikin eri tavoin, kuin häpeä käskee”, Joonatan sanoo.
”Joonatan muistuttaa, ettei vaikeneminen aina myöskään liity häpeään, vaan joskus siinä on kyse omien voimavarojen ja jaksamisen tunnistamisesta.”
Joonatan ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisen tarvitsisi lähteä torille huutamaan elämäntarinaansa. Meistä jokainen on erilainen. Jos ihminen on ihan häpeän peittämä, voi sitä purkaa pikkuhiljaa, esimerkiksi juuri terapiassa. Joonatan muistuttaa, ettei vaikeneminen aina myöskään liity häpeään, vaan joskus siinä on kyse omien voimavarojen ja jaksamisen tunnistamisesta. On myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti koe tarvetta puhua ja jakaa.
Joonatanin teoksissa on vahvasti läsnä myös kirjailijan omalaatuinen ja mukaansatempaava huumori. Voiko huumorilla ja häpeän purkamisella olla jotakin tekemistä toistensa kanssa? Joonatan toteaa huumorin olevan tietoinen tyylikeino, mutta kokee olevansa ehkä liian lähellä liekkiä arvioidakseen, miten huumori vaikuttaa lukijaan. “Olen kuullut lukijoilta, että huumori tuo tekstiin ilmaa. Raskaita asioita on helpompi sulattaa, kun huumoria mukana”, Joonatan kertoo. Huumorin voi nähdä myös rikkovan hiljaisuutta ja tabua. Oletus kun on, että henkilökohtaisista vakavista aiheista puhutaan vakavasti. Esimerkiksi itsemurhaa käsittelevissä kirjoissa harvemmin on huumoria.
Joonatan uskoo, että avoimuus on laajemminkin osa tämän ajan tai sukupolven ilmiötä. “Halutaan kääntää kiviä ja katkaista aikaisemmin Suomessa ollut vahvaa vaikenemisen kulttuuria. Pyritään ymmärtämään ja myös analysoimaan menneitä sukupolvia, tarkastelemaan omia vanhempia kriittisesti”, Joonatan pohtii.
Ei ole pakko antaa anteeksi
“Omaisen ei tarvitse koskaan hyväksyä läheisen tekemää omakätistä poismenoa, mutta hän voi oppia ymmärtämään niitä syitä ja tekijöitä, jotka ovat siihen johtaneet. Sitä ei kuitenkaan tarvitse välttämättä koskaan hyväksyä. Varsinkaan, jos kyseessä on lapsi. Miksi lapsen tarvitsisi koskaan hyväksyä oman vanhemman tekemää ratkaisua? On myös oikeus olla antamatta anteeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi olla armollisuutta ja etteikö olisi halua ymmärtää asioita”, Joonatan sanoo. ”Minulle armollisuus on eri asia kuin anteeksiantaminen. Armollisuus tarkoittaa vähän lempeämpää katsantokantaa, jotakin, mikä ei ole armotonta, vaan jotain lämmön kaltaista”, Joonatan jatkaa.
Kuoleman tunkeutuminen elämään herättää paljon ajatuksia. Vanhempien varhainen poismeno saa ajattelemaan oman elämän rajallisuutta – myös positiivisessa mielessä. “Meidän kulttuurissamme kuolemasta puhutaan ehkä liian vähän, vaikka se on iso osa elämää ja korjaa pois meistä jokaisen. Kuolema voisi kuitenkin tuoda myös näkökulmaa meidän eläväisten elämään: eletään nyt, kun täällä ollaan. Lähtö voi tulla milloin tahansa, joten tehdään niitä asioita, mistä tykätään ja vietetään aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat meille tärkeitä. Tänään tapahtuu elämä”, Joonatan toteaa.
Elämää ei tarvitse siivota piiloon
Kevät on tulossa. Se tarkoittaa sitä, että talvi, Joonatanin lempivuodenaika, jää taakse ja rakkaan pipolätkä -harrastuksen varusteet viedään varastoon. Pian Joonatan saa kuitenkin upottaa kädet multaan ja istuttaa kukkia lasten kanssa. Joonatanin mielestä lasten ja puolison kanssa touhuaminen sekä ympäröivän luonnon ihmetteleminen ovat parasta hupia – elämästä kun kannattaa yrittää nauttia. Mitään suureellista henkistä kevätsiivousta ei kuitenkaan ole luvassa, sillä kaaoksen hyväksyminen on olennaista.
”Minulle armollisuus on eri asia kuin anteeksiantaminen. Armollisuus tarkoittaa vähän lempeämpää katsantokantaa, jotakin, mikä ei ole armotonta.”
Joonatanin vakaa näkemys on, etteivät vaikeat kokemukset katoa mihinkään. Muistot saattavat haalistua, mutta kokemuksia ei voi poistaa millään konstilla. Se, minkä on kokenut, sen on kokenut. Samalla ihminen myös uudistuu koko ajan. Tulee uudenlaisia kokemuksia ja eri elämänvaiheita, uusia ihmisiä ja maisemia. Asiat muuttuvat. Kuten maahan, tulee ihmiseenkin uusia kerroksia. “Elämä voi olla onnellista, vaikka siitä ei käsittelisi pois ikäviä kokemuksia. Elämään kuuluu monia asioita: iloisia ja kamalia. Elämää ei tarvitse siivota”, Joonatan toteaa.
Artikkeli on julkaistu Surunauha-lehdessä 1/2025.
