”Enää en elä niin etukenossa”

Annukka Valon pikkuveli teki itsemurhan lokakuussa 2021. Surusta syntyi esitys, kunnioituksella rakennettu rakkaudenteko, joka tekee Annukan veljeä ja veljen tarinaa näkyväksi.

TEKSTI | Jennina Lahti KUVAT | Krista Järvelä ja Annukka Valon kotialbumi

---

Annukka Valon pikkuveli teki itsemurhan lokakuussa 2021. Vaikka Annukka oli ollut vuosia huolissaan veljestään, tuli itsemurha silti yllätyksenä. ”Veljeni oli lapsena omien muistikuvieni mukaan herkkä, mielikuvitusrikas ja seurallinen. Hänellä ei kuitenkaan alakoulun jälkeen ollut koskaan elämässään koulukavereita tai ylipäätään ikäisiään ystäviä. Hän koki ulossulkemista ja ulkopuolelle jättämistä jo alakoulun aikana ja se jatkui vielä yläkoulussakin. Ajattelen, että pikkuveljeni oli varmasti yksinäinen ja hän alkoi vetäytyä syrjään ja hiljalleen kääntyä sisäänpäin, koska tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Meidän siskojen kanssa veli vietti paljon aikaa, mutta kavereita hänellä ei ollut. Kaikista haasteista huolimatta en osannut ajatella, että veljeni tarina päättyisi näin”, Annukka kertoo.

” Kaikista haasteista huolimatta en osannut ajatella, että veljeni tarina päättyisi näin.”

Suru lamaannutti Annukan sohvan pohjalle, sitoi sänkyyn ja tuoliin. Se riudutti fyysisesti ja psyykkisesti. Annukka oli jatkuvasti huolissaan mielenterveydestään ja koko perheestä. Veljen kuolema tuntui mustalta aukolta, johon vain upposi. ”Muistan ajatelleeni, että kaikki loppuu tähän. Ajattelin, että tämä on perheemme loppu, emmekä selviä tästä. Minä en selviä tästä”, Annukka kuvailee.

Alkuun elämä eteni päivä kerrallaan, raportista tai etapista toiseen. Oli viranomaisten asiakirjat, ulosveisuu ja hautajaiset. Annukka ajatteli, että siskojen ja vanhempien vuoksi on jotenkin selvittävä eteenpäin. Oman perheen pariin vetäytyminen toi merkityksellisyyden tunnetta. Annukka pystyi käsittelemään veljen kuolemaa paljon siskojen ja vanhempien kanssa. Miesystävän tuki oli myös tärkeää, vaikka surun alkumatka olikin parisuhteen kannalta haastavaa aikaa.

Suru on minussa

Annukalla kesti kauan nousta uudelleen jaloilleen. Puhuminen, työ teatterin ja luovuuden parissa sekä hengellisyys antoivat voimia jaksaa eteenpäin. Siskon raskaus ja sen myötä myös elämän jatkuvuus antoi toivoa ja toi merkityksellisyyden tunnetta myös Annukalle itselleen.

Ajan myötä on löytynyt ajatus siitä, että huominen on olemassa. Tulevaisuudenkin pystyy näkemään jo hieman eri tavalla. Annukka on kiitollinen sellaisista asioista, joita aikaisemmin piti itsestäänselvyyksinä, kuten omasta kodista tai parisuhteesta, joka ei hajonnut surun keskellä. Ja vaikka mikään ei veljeä korvaakaan, on Annukka kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään vielä kolme siskoa ja ihmisiä, jotka välittävät hänestä ja joista hän välittää.

Kuolema on ollut Annukan elämässä viime vuosina kouriintuntuvan läsnä ja lähellä. Se muistuttaa siitä, että koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu ja on saanut pohtimaan sitä, tekeekö asiat heti vai vasta kun jotain tapahtuu. ”Olen aina ollut tosi perfektionisti ja myös stressiherkkä. Olen edelleenkin taiteellisesti kunnianhimoinen ja vaikka stressaisinkin, en enää ota paineita ennakkoon jostakin tulevasta asiasta. En enää elä etukenossa. Tavallaan tuntuu siltä, että päivä ja hetki kerrallaan eläminen on mahdollistunut kaiken tämän myötä”, Annukka sanoo.

”Suru on minussa, se on osa minua perustavanlaatuisella tavalla.”

Veljen kuolema on tuntunut Annukasta käännekohdalta. Se on ollut maailmankuvallinen murros sekä arvomaailman ja toiminnan tarkastelupaikka. Omat arvot ovat tarkentuneet ja myös se, mikä elämässä on tärkeää. ”Olen käynyt läpi arvojani ja miettinyt elänkö arvojeni mukaista elämää. Olen tarkka siinä, että yritän elää niin kuin ajattelen”, Annukka kertoo.

Vaikka suruverho ajan myötä hieman hälveneekin, ei suru kuitenkaan häviä. Annukka ajattelee, että suru on loppuelämän prosessi, joka kulkee jollain tavalla vierellä aina. ”Suru ei enää ole mielessä joka päivä. Joskus menee jo päiviäkin, etten mieti menetystäni ollenkaan, ei kuitenkaan koskaan viikkoakaan. Suru on minussa, se on osa minua perustavanlaatuisella tavalla”, Annukka pohtii.

Päiväkirjateksteistä näytelmäksi

Annukka kirjoitti surusta päiväkirjaa. Päiväkirjan kirjoittaminen on ollut hänelle tärkeä väylä oman surun ja menetyksen käsittelyssä ja joskus ainoa asia, joka on auttanut. Annukalle on ollut tärkeää, että hän on voinut puhua ja kirjoittaa suruaan näkyväksi sen sijaan, että olisi padonnut sitä sisälleen.

”Ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja meidän jäljelle jääneiden tehtävänä on selvittää, mikä se tarkoitus on.”’

Annukan päiväkirjamerkinnöistä syntyi esitys ”Kun kaikki vanha meni rikki”, joka saa ensi-iltansa marraskuussa. Esitys syntyi sisäisestä tarpeesta ja toisaalta halusta ravistella itsemurhan stigmaattista luonnetta. Aikaisemminkin tabuaiheita teoksissaan käsitellyt taiteilija koki merkitykselliseksi myös rikkoa itsemurhaan, itsetuhoisuuteen ja mielenterveyteen liittyviä tabuja. ”Sosiaalisessa mediassa puhutaan näistä teemoista paljon, mutta se jää usein puheen tasolle. Kaipasin itse myös konkretiaa siitä, mitä suru, mielenterveyden haasteet ja itsemurhamenetys konkreettisesti aiheuttavat, miltä suru tuntuu ja näyttää. Veljeni itsemurha on vaikuttanut myös omaan mielenterveyteeni ja joskus mielenterveyden haasteiden kanssa painiminen on todella raskasta. En kuitenkaan halua hävetä ja piilottaa niitä. Haluan antaa muille peilauspintaa, näkökulmia ja jotain pohdittavaa sekä tuoda esiin konkretiaa. Ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja meidän jäljelle jääneiden tehtävänä on selvittää, mikä se tarkoitus on. Minusta tuntuu, että tarkoitukseni on puhua. Jos se, että itse puhun näistä teemoista, antaa jollekulle ajattelemisen aihetta, olen tavallaan lunastanut tehtäväni”, Annukka sanoo. Esitys tuntuu jatkumolta aikaisemmille töille sensitiivisten teemojen, stigmatisoitujen ihmisten ja tabuaiheiden parissa. Ilman niitä tämän esityksen tekeminen ei ehkä tuntuisi niin luontevalta.

Esityksen rakentuessa Annukka on joutunut jatkuvasti pohtimaan rajoja ja sitä, mitä voi ja haluaa kokemuksestaan kertoa. Toisaalta on tärkeää olla aito ja paljas yleisön edessä ja toisaalta on myös tiedostettava vastuu esityksen tekijänä. Vaikka itsemurhan stigmaattista luonnetta haluaakin ravistella ja rikkoa siihen liittyviä tabuja, on myös tärkeää käsitellä aihetta sensitiivisesti. On otettava huomioon kaikki ne, joita menetys koskettaa läheisesti. Perheen tuki on ollut ehto sille, että päiväkirjamerkinnöistä oli mahdollista syntyä myös esitys. Perheen kanssa on keskusteltu rajoista yhdessä jo aikaisemmin ja sovittu, että jokainen voi puhua menetyksestä julkisesti niin kauan kuin puhuu vain omasta kokemuksestaan. Avoimuus on tärkeää ja Annukasta on arvokasta, että hänen ei tarvitse juurikaan varoa sitä, miten omasta kokemuksestaan haluaa puhua.

Peilauspintoja ja pohdittavaa

Annukka on Hanna Rydin ohjaamassa esityksessä myös itse lavalla. Annukan lisäksi lavalla on toinen näyttelijä Timo Teern, joka näyttelee muun muassa ystävää, vertaista ja Annukan veljeä. Teatteri antaa Annukalle merkityksellisen väylän käsitellä itsemurhaa monista eri näkökulmista ja rooleista. Samalla katsoja saa monenlaisia samaistumispintoja ja toisaalta niille, jotka eivät itse ole kokeneet läheisen itsemurhaa, tarjoutuu mahdollisuus peilata ja kenties ymmärtää itsemurhamenetystä uudesta näkökulmasta.

Yksi syy esityksen tekemiselle oli se, miten itsemurhan tehneen läheinen kohdataan ja mitä voi tapahtua surevan ystävyyssuhteille. Annukalla on itsellään kokemusta asiattomista ja ymmärtämättömistä kohtaamisista ja sanoista. ”Eräs tuttava kysyi minulta, että ’Vieläkö sä sitä suret?’. Kerroin hänelle, että totta kai suren, menetinhän rakkaan pikkuveljeni ja suru on loppuelämän prosessi. Joskus on vaikea suhtautua ihmisten kommentteihin, vaikka tiedän, että ne kumpuavat ymmärtämättömyydestä ja siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Yhteiskuntamme on kiireinen, suorituskeskeinen ja aina vähän etukenossa. Se näkyy siinä, miten surulle ja suremiselle annetaan aikamääreitä tai vaihdetaan mukavampiin aiheisiin. Ei ehditä kohdata ja pysähtyä toisen surun äärelle, vaan ollaan jo seuraavassa hetkessä”, Annukka sanoo.

”Yhteiskuntamme on kiireinen, suorituskeskeinen ja aina vähän etukenossa. Se näkyy siinä, miten surulle ja suremiselle annetaan aikamääreitä tai vaihdetaan mukavampiin aiheisiin.”

Menetyksen myötä myös ystävyyssuhteet ovat muuttuneet. ”Menetykseni on vaikuttanut ystävyyssuhteisiini pysyvästi. Osa ystävistä on tullut lähemmäs ja osa on tavallaan liuennut pois. Olin aiemmin positiivinen, valoisa persoona ja hauskuuttaja sekä hauskapitäjä ja yhtäkkiä en enää pystynytkään siihen. Saatoin olla tosi negatiivinen ja ehkä vähän hyökkäävä vuorovaikutuksessani. Kaikki ystäväni eivät osanneet ottaa surevaa minua vastaan. Tuntuu siltä, että sureva, negatiivinen ja jotenkin tosi pohjalla oleva minä oli liikaa. Ne, jotka aikaisemmin halusivat tietää, miten voin ja mitä minulle kuuluu, eivät enää uskaltaneetkaan kysyä kuulumisiani. Tuntui, ettei haluttu enää tietää”, Annukka kertoo. ”Toivon, että esityksen myötä ihmiset pohtisivat myös omaa rooliaan siinä, miten kohtaavat esimerkiksi surevia. Olisi tärkeää osata reflektoida omaa kykyämme kohdata ja ottaa vastaan hankalia tunteita. Ei itsemurhan tehneen läheisen kohtaamisessa tarvita lopulta mitään ihmeellistä. Riittää, että olet siinä ja kuuntelet. Ei tarvitse osata sanoa jotain taikasanoja tai tehdä taikatemppuja”, Annukka jatkaa.

”Toivon, että ihmiset tulisivat katsomaan esityksen ennakkoluulottomasti. Uskon, että esityksestä saa peilauspintaa ja pohdittavaa, vaikka suru ja menetys eivät olisikaan omassa elämässä ajankohtaisia teemoja.”

”Itsemurhan tehneen läheiselle toivon esityksestä peilauspintaa omaan suruun. Ehkä peilauspinnan ja vertaisuuden lisäksi joku voi saada myös rohkeutta käydä omaa suruaan jollain tavalla läpi. Olisi tärkeää, että jokainen löytäisi itselleen oikean väylän käsitellä menetystä ja surua, oli se väylä mikä tahansa”, Annukka pohtii. ”Suru on loppuelämän prosessi ja siksi on tärkeää, että sitä pystyy jotenkin käsittelemään. Esitys on tietenkin kuvaus minun surustani ja minun matkastani surun kanssa, mutta toivon, että se antaa edes pienen ajatuksen siitä, miten oman surunsa voisi kohdata ja miten sitä voisi käsitellä”, Annukka jatkaa.

”Toivon, että ihmiset tulisivat katsomaan esityksen ennakkoluulottomasti. Uskon, että esityksestä saa peilauspintaa ja pohdittavaa, vaikka suru ja menetys eivät olisikaan omassa elämässä ajankohtaisia teemoja. Suru ja kuolema koskettavat meistä jokaista jossain vaiheessa elämää. Uskon, että esitys saa pohtimaan surua eri näkökulmista”, Annukka sanoo.

”Nostan veljeni näkyväksi”

Kului yli vuosi ennen kuin Annukka pystyi ajattelemaan veljen kanssa jaettuja hetkiä. ”En pystynyt lainkaan ajattelemaan mitään ihania muistoja. Jos joku pyysi minua miettimään veljen kanssa jaettuja hetkiä, tuli tavallaan sellainen vastustus. En halunnut ajatella niitä, koska kaikki oli niin mustaa”, Annukka kuvaa. Nyt yhteisten hetkien ja muistojen ajatteleminen tuntuu haikealta ja surulliselta, mutta samaan aikaan myös hyvältä. Yhteinen lapsuus ja kodin lähimetsässä ja kalliolla vietetyt leikit ovat edelleen elävänä mielessä.  On osittain veljen ansiota, millainen luontoyhteys Annukalle on muodostunut. Neljä vuodenaikaa, luonnon sammuminen ja herääminen ovat niitä hetkiä, joissa veli on aina mukana. Viimeisen yhteisen retken he tekivät Sipoonkorven kansallispuistoon kuukausi ennen veljen kuolemaa. ”Paistoimme makkaraa ja vietimme aikaa yhdessä. Kuvasin siellä videon veljestäni, jossa hän kävelee pitkällä sillalla selin minuun. Videon katsominen itkettää vieläkin, siinä hän on vielä niin elossa”, Annukka kuvailee.

”Esitys on rakkaudenteko veljeä kohtaan ja yksi tapa pitää hänen muistoaan elossa.”

Surumatkalla Annukka on saanut voimaa henkisyydestä. Hänestä on tuntunut lohduttavalta ajatella, että on olemassa jokin suurempi voima ja tarkoitus sillä, miksi me olemme täällä. Henkisyyteen liittyy myös ajatus siitä, että veljen energia tai jokin osa hänestä on vielä läsnä. ”Haluan ajatella, että osa veljestäni on vielä täällä, että hän on jollain tavalla läsnä. Sain joskus vinkin, että kannattaa jutella menetetylle läheiselle ääneen ja se on auttanut hirveästi. Juttelen vieläkin veljelleni ääneen ja se tuntuu tärkeältä. Pelkästään veljeni ajatteleminen antaa jaksamista ja voimaa”, Annukka sanoo.

Annukka uskoo, että myös veli seisoisi esityksen takana. Esitys on rakkaudenteko veljeä kohtaan ja yksi tapa pitää hänen muistoaan elossa. Vaikka kukaan ei voikaan täysin tietää, mitä veli on kokenut silloin, kun on itsemurhan tehnyt, pystyy Annukka jollain tasolla kuvittelemaan, kuinka yksinäiseltä ja ulkopuoliselta veljestä on tuntunut. Esitys tekee veljen ja hänen tarinansa näkyväksi. ”Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi itsenään, sellaisena kuin on. Veljeni ei saanut sitä kokemusta aina osakseen silloin kun hän eli, joten haluan tehdä hänet näkyväksi nyt”, Annukka sanoo.

Artikkeli on julkaistu Surunauha-lehdessä 2/2024.