Tarjan tarina

”Olen iloinen, että jäin henkiin. Nautin elämästäni itseeni satsaten.”

”Isäni oli vaikeasti traumatisoitunut, sillä hänen äitinsä oli tehnyt itsemurhan isäni ollessa 6-vuotias. Muistan, kuinka hän humalassa muisteli tapahtunutta ja kertoi minulle tekevänsä itsemurhan hirttäytymällä. Ollessani alle 9-vuotias, hän näytti minulle mm. miten hirttosilmukka tehdään. Tästä syystä koko perheemme eli jatkuvassa pelossa ja isä hoiti traumaansa alkoholilla minkä töiltään ehti. Vanhempani erosivat vaatimuksestani ollessani 13-vuotias.

Olin 18-vuotias kun isäni lopulta teki itsemurhan hirttäytymällä. Ja vaikka olin koko elämäni pelännyt  ja odottanutkin, että isäni toteuttaisi aikeensa, oli se yllätys. Ainahan se on. Elettiin vuotta 1982.

Reagoin isäni kuolemaan itkemällä. Ja vaikka olin toivonut, että itsemurhan jatkuvaan pelkäämiseen liittyvä tuska joskus loppuisi, niin samalla menetin toivon. Olin kuitenkin aina toivonut, että isäni eheytyisi ja palaisi kotiin.

Suunnittelin kotoa lähtöä löytääkseni elämääni rauhaa ja menin töihin saadakseni rahaa. Yritin löytää turvaa jostakin. En saanut apua mistään, enkä osannut sitä myöskään pyytää. Perheemme sisälläkään asiasta ei keskusteltu.

Perustin oman perheen turvallisen miehen kanssa, mutta sairastuin vakavaan masennukseen ja yritin itsemurhaa lukuisia kertoja aina vuoteen 2005 asti. Sain psykoterapiaa vuosina 2000–2002 ja 2006–2008. Opiskelunkin uskalsin aloittaa vasta 29-vuotiaana, sillä pelkäsin opiskeluprosessiin sitoutumista, koska mielessäni oli koko ajan itsemurhan mahdollisuus turvaa ja pakoa hakiessani.

Sain turvallisuudentunteen takaisin elämääni terapiassa ja ystävien avulla. Perhettä ja sukua minulla ei enää ole. Tuska on ajanut myös 30-vuotiaan poikani pois elämästäni. Hän ei halua olla kanssani tekemisissä. Koska olen sairastanut myös kaksi rintasyöpää on kuolemanuhkaa riittänyt lapsellenikin, monin eri tavoin.

Toipumiseni alkuaikoina tervehtymisprosessiini kuului paljon syyllisyyttä. Sitä lisäsi raju oireiluni, minkä vuoksi minua pelättiin perheessäni. Lopulta olen vapauttanut itseni syyllisyydestä. Kaikkea on tapahtunut ja itse olen tehnyt parhaani, enempää en ole voinut. Ei kai näin kipeästä perheestä olevalta muuta voi odottaakaan kuin pakenemista. Jäljelle jääneet nuolevat haavansa yksin, kuten nuorempi veljeni ja lapseni. En saa keskusteluyhteyttä heihin, vaikka kumpikaan ei edes käytä päihteitä asioita paetakseen.

Nyt ymmärrän, että jonkun kriisiryhmän olisi pitänyt tulla heti kotiimme kun isäni teki itsemurhan. Olisi ollut tärkeää saada jonkinlaista apua, mistä olisi voinut jatkaa myöhemmin. En edes itse ymmärtänyt tarvitsevani mitään. Se kaikki mitä tapahtui oli meidän perheessä normaalia – eli että itsemurha on ”plan B”! Ylipäätään ei 1980-luvulla tainnut olla mitään systeemiä tällaisten asioiden hoitoon. Kotona olimme kuin suolapatsaita, eikä näistä puhuttu.

Vanhempi veljeni onnistui itsemurhayrityksessään vuonna 2002. Äitini sentään kuoli luonnollisesti vuonna 2000. Eli perheestäni kolme on päätynyt itsemurhaan. Ihmettelen miten itse olen vielä hengissä, sillä yritin hypätä, hukuttautua ja tehdä itsemurhan lääkkeillä kaiketi 15 kertaa. Yritin tappaa itseni myös viiltämällä valtimon auki veitsellä metsässä, mutta poliisipartio löysi minut piilostani kesken kaiken.

Surunauhan vertaistapaamisessa kohtasin ison joukon samanlaisia ihmisiä, enkä tuntenut itseäni enää kummajaiseksi. Meitä monen itsemurhan perheitä on paljon. Jossakin vaiheessa luin Surunauhan keskusteluryhmän juttuja, mutta aihe ei enää jaksa juuri kiinnostaa minua.

Omassa toipumisessani olennaista ja voimauttavaa on ollut erityisesti turvallisuuden tunteeni hidas ja hauras palautuminen. Eli minulla ei ole enää “plan B:tä” käytössä. Olen tervehtynyt ja pystyn kohtaamaan elämän vaikeudet päihteettömänä. En ole edes avohoidossa, sillä sain eläkkeen. Etsin vertaistukea, jos ja kun tarvitsen.

Koen, että myös hoitoprosessissa oleminen on hyvin raskasta. Elämä koettelee joskus raskaasti ja esimerkiksi tänä syksynä kaksi ystävääni on kuollut äkillisesti ja toinen kissani on jouduttu lopettamaan. Tiedän, että vaikka nyt on vaikeaa, kuitenkin kestän tämän. Itsemurhan mahdollisuus ei käy edes mielessä. Aika parantaa ja suru helpottaa ajallaan.

Toipumisessani raskainta olivat ”kaaosvuodet”, jolloin masennus ja syövät sekoittivat elämäni. Kuntoutustuet tulivat pätkittäin ja työnantajani oli kireä toistuvasta sairastelustani sekä töihin palaamiseni liittyvästä epätietoisuudesta johtuen. Tunsin koko ajan syyllisyyttä, mikä helpotti vasta kun ymmärsin vaatia pysyvää eläkettä. Sen jälkeen minun ei enää tarvinnut miettiä uudelleenkouluttautumista, työn vaihtoa tms. Valitusprosessin kautta sain eläkkeen vuonna 2012 ja talouteni vakautui. Oli helpotus, kun jatkuvat anomusten täyttämiset jäivät – prosessi kesti kaikkinensa 13 vuotta.

Parasta taas ovat olleet ystäväni ja tuttavani. Pidän heitä perheenäni. He ovat nähneet järkyttävän kamppailuni ja hullun lailla yrittämiseni. Pitävät minua upeana ja vahvana. Ja eläkettä hyvänä ja oikeana ratkaisuna. En enää häpeä edes sitä, että olen eläkeläinen. Olisi ollut hyvä, jos joku hoitava taho olisi pontevasti kieltänyt minua yrittämästä enempää ja ”määrännyt” eläkkeelle jo paljon aiemmin, sillä olen kärsinyt kroonisista kivusta ja uupumuksesta kauan – ja kärsin yhä. Terapeuttini kyllä ehdotti eläkkeelle siirtymistä jo vuonna 2000, mutta se oli tuolloin minulle ajatuksena täysin mahdoton. Halusin korkeakoulututkinnon ja paljon muuta. En ymmärtänyt, että liian raskas lapsuus on aiheuttanut minulle jatkuvan voimien ehtymisen. Yritin jaksaa liian kauan ja luoda hyvän uran. Vasta oma päätökseni käynnisti prosessin.

Isäni itsemurha ja oma sairastumiseni on muuttanut elämääni paljon. Minulle on sanottu, että olen aika kova. Tiukka realisti. Ystäväni poika kipuilee tällä hetkellä ja ystäväni kaikki aika menee pojasta huolehtimiseen. Sanoin hänelle kerran, että itsemurha tulee sitten kun sen aika on, jos on. Ja että hän ei voi oikeastaan tehdä muuta kuin olla äitinä läsnä, sillä  mielestäni masentumalla itse hän veisi taas pojaltaan toivon. Ystäväni suuttui sanomastani, mutta en välittänyt, sillä mielestäni asia on niin. Tuhon pyörityksessä ei minuakaan voinut kukaan auttaa muutoin kuin olemalla olemassa silloin kun tarvitsin. Olen ikuisesti kiitollinen ystävilleni. Kokemani myötä ymmärrän myös itsemurhan valinneita ja heidän tuskaansa. Aika on pitkä silloin kun toivoa ei ole.

Olen myös ajatellut, että olisipa isä olisi lähtenyt jo aiemmin, kun kerran sitä niin paljon halusi, ehkä olisin jäänyt ehjemmäksi, sillä nuoruuteni meni isäni itsemurhaa odottaessa ja pelätessä. Perheemme tuhoutui sinä aikana pysyvästi. Välit katkesivat ja yhteys katosi.

Isäni itsemurhasta on nyt yli 30 vuotta ja veljeni 13 vuotta. Isäni äiti teki itsemurhan jo vuonna 1938, mutta kaikki tapahtunut on sen seurausta tavalla tai toisella. Itsemurha periytyy ja leviää helposti, jos asioita ei kohdata ja käsitellä.

Olen parantunut masennuksesta ja syövistä. Jäljelle on jäänyt fibromyalgia ja sen takia kärsin ajoittain kovista kivuista. Uupumisen vuoksi en voi tehdä edes pienimuotoista työtä. Hoidan hyvinvointiani mm. kuntosaliharjoittelulla kolme kertaa viikossa, enkä anna minkään estää sitä. Tapaan harvoin ystäviäni, mutta välillä käyn esim. teatterissa. Minun on suunniteltava menoni tarkasti, etten väsy. Pystyn jo kohtaamaan vaikeita asioita, mutta stressinsietokykyni on välillä alhainen eli väsyn ja ahdistun helposti. Pärjään kuitenkin, kun tiedostan ja hyväksyn elämäni tällaisena kuin se on. Olen valikoiva ihmisten suhteen, sillä haluan suojella itseäni ja elämääni turhilta vaikeuksilta.

Tällä hetkellä olen onnellinen ja pidetty. Olen sanonut, että olen tällainen kokemusteni takia. Aito, välitön, rohkea, uskollinen ja luotettava. Koetan olla muille läsnä. Luulen, että ilman tätä kaikkea olisin akateeminen kusipää. Hyvin itseriittoinen ja kova sekä kykenemätön empatiaan. Olen iloinen, että jäin henkiin. Nautin elämästäni itseeni satsaten. Tein äitinä parhaani, enkä kanna syyllisyyttä siitä että poikani katosi elämästäni. Se on hänen valintansa. Olen kysynyt syytä, mutta hän ei ole osannut vastata. Enää en kysy enkä syytä itseäni.”

Tarja, 51 v.

Julkaistu joulukuussa 2017