Sadun tarina

”On elämä ennen isäni kuolemaa ja sen jälkeen”

 

”Olin muuttanut vanhempieni luota Rovaniemeltä Ouluun, kun isäni teki itsemurhan reilu neljä vuotta sitten maaliskuussa 2011. Isäni huonon olon taustalla oli pari vuotta jatkunut masennus. Isäni oli ammatiltaan psykiatrinen hoitaja ja hän oli jäänyt vuonna 2009 sairaslomalle burnoutin vuoksi.

Perheestämme kukaan ei oikein tajunnut kuinka syvä masennus oli. Aluksi vaikutti siltä, että isälläni oli tarmoa taistella sitä vastaan, mutta varsin nopeasti isäni muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, eikä hän liikkunut enää sohvalta juuri mihinkään.

Isäni masennus vaikutti vahvasti äitiini, joka muuttui jollakin tavoin hyperaktiiviseksi. Lääkärit olivat sitä mieltä, että isäni oli vain syvästi masentunut, ilman itsetuhoisuutta. Lääkärit olivat hänelle työstä tuttuja, osa ystäviäkin. Sekä välien läheisyys että isäni oma asiantuntemus on todennäköisesti vaikuttanut tavalla tai toisella hänen hoitamiseensa.

Olin kaverini luona, kun äitini soitti että isäni on kuollut. Aloin itkemään ja tärisin shokista. Vasta hetken päästä mieleeni tuli, että ei kai isäni ole tehnyt itselleen mitään. Soitin äidilleni uudelleen. Asian kamaluus aukeni minulle ja lähdimme yhdessä lapsuudenkaupunkiini Rovaniemelle Oulussa asuneen siskoni ja kaverini kanssa.

Vanhempieni oli tarkoitus tulla Ouluun tapaamaan minua ja siskoani samaisella hiihtolomaviikolla. Isälläni oli samaksi päiväksi sovittuna terapiaistunto ja äidilläni kampaaja. Ukkini oli piipahtanut vanhempieni luona sillä aikaa kun äitini oli kampaajalla ja ihmetellyt hieman sitä, kun isäni oli varmistellut useaan otteeseen sitä, että onhan hän lähdössä pian pois.

Kun äitini tuli kampaajalta, autotallin ovi oli jätetty raolleen, kuin merkiksi.  Äitini löysi isäni autotallin verstaasta itsensä ampuneena. Jälkikäteen vaikutti siltä, että isäni oli selvästi miettinyt asiaa tarkkaan.

Vaikka äitini näki isäni kuolleena, hän ei silti muista näkemäänsä, sillä hän ei pystynyt ymmärtämään tai sulattamaan näkemäänsä. Isäni löytäessään äitini oli vain hokenut itselleen kerta toisensa perään antavansa isälleni  anteeksi.

Kun pääsimme perille Rovaniemelle, isä oli jo viety pois. Minusta tuntui, että paikalla oli kamalan paljon porukkaa odottamassa meitä; isäni työkavereita, sukulaisia ja äiti. Koko kuvio tuntui oudolta ja epätodelliselta. Seuraavana päivänä kriisiryhmä tuli käymään, kun isäni sisko soitti heidät paikalle. Isäni sisko jäi meille asumaan joksikin aikaa ja kävimme asiaa yhdessä läpi. Meni kuitenkin monta viikkoa ennen kuin ymmärsin mitä oli tapahtunut. Oloni oli yhtä tunteiden vuoristorataa – raivoa, surua ja pettymystä. Välillä oli tasaisempaa, välillä tuli hurjia romahduksia.

Vietin 2–3 viikkoa Rovaniemellä äitini kanssa. Palasin Ouluun, hain Lapin Yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteitä ja pääsin sisälle. Pikku hiljaa opiskelujen alettua aloin todella ymmärtää mitä oli tapahtunut. Olin varmaankin puolisen vuotta jonkinlaisessa shokkitilassa.

Aloin saada rankkoja kohtauksia ja vaipua synkkyyteen. En nähnyt elämässäni mitään järkeä. Elämäni oli todella sumuista. Tahdoin vain olla omassa surkeudessani yksin.  Minulla oli erilaisia pelkotiloja, paniikkikohtauksia sekä irrallisuuden kokemuksia.

Elämäni oli sietämätöntä ja oloni äärimmäisen raskas – ymmärsin, että tarvitsen apua. Pääsin psykologin juttusille ja ajattelin, että oloni johtuu lähinnä ympäristöstä eli paluustani Rovaniemelle. Halusin löytää syyn jostakin itseni ulkopuolelta. Kävin silloin tällöin psykologin luona ja hän suositteli minulle psykoterapiaa. Muutin takaisin Ouluun ja aloitin psykoterapian. Käsittelin sekä isäni kuolemaa että muuta elämääni terapiassa 2,5 vuotta. Koen, että terapian avulla ikään kuin työnsin asioita ja tunteita itsestäni ulos. Se oli rankkaa, mutta vei minua paljon eteenpäin. Terapiani aikana lähennyimme äitini kanssa valtavasti, koin että hänessä tapahtui samankaltaisia muutoksia kuin itsessäni.

Kävin terapiassa tilanteestani riippuen 2–4 kertaa viikossa. Luulin välillä etten selviä, oloni oli niin toivoton, epätodellinen ja kertakaikkisen synkkä. Ikäkavereitteni elämä poikakavereineen kaikkineen tuntui minusta vieraalta ja äärimmäisen kaukaiselta. Ylipäätään kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa oli minulle aika ajoin vaikeaa, ja elämäni tuntui supistuvan kapeaksi ilman suurempia unelmia. Käytin terapian ohella myös vaihtoehtoisempia hoito- ja itsetutkiskelumuotoja, kuten rosenterapiaa ja shamanismia.

Jostakin sain innostuksen keholliseen hierojan työhön ja kuntoni hieman kohennuttua aloitin hierojan opinnot syksyllä 2013. Hierojakoulu ja oma psykoterapiani tukivat kosketuksen myötä jollakin tavalla toisiaan.

Jotenkin ajattelen nyt, että oman polkuni piti vaan mennä näin.

Tutustuttuani Nichiren Daishonin buddhalaisuuteen tätini kautta, löysin pikku hiljaa voiman itsestäni. Etenkin nk. päivittäinen harjoitus, lausuminen, on ollut omalle hyvinvoinnilleni hyvin tärkeää. Aluksi koko touhu tuntui oudolta, mutta ennakkoluuloni hävisivät, kun huomasin oloni kohentuvan. Tuki toiselta harjoittajalta antoi voimaa myös minulle. Hänen olemuksensa, sisäinen hehkunsa ja hyväksyntänsä loivat minullekin uskoa harjoitukseen sekä sen vaikuttavuuteen. Hän oli ylipäätään esimerkkinä minulle olemisesta ja aitoudesta. Myös hänen viisaat ajatuksensa tekivät minuun vaikutuksen. Minullekin tuli tärkeäksi oppia kohtaamaan monimuotoisuutta itsessäni sekä sallia kaikenlaisia tunteita.

Buddhalaisuudessa ajatellaan, ettei ole mitään arvokkaampaa kuin elämä. Sen kautta olen oppinut arvostamaan itseäni ja muita uudella tavalla. Iso juttu tässä kaikessa on ollut erityisesti oman potentiaalini ymmärtäminen ulkopuolisten määrittelyjen sijaan. Samaan aikaan buddhalaisuuteen perehtyessäni ja voimautuessani kävin myös terapiassa. Koin, että  yhdistelmä vei minua ihmisenä eteenpäin.

Meille oli varmastikin paljon hyötyä siitä, että isäni oli ollut töissä psykiatrisella puolella. Saimme apua niin paljon kuin tarvitsimme, sillä isäni työkaverit auttoivat meitä kaikessa. Äitini tapa käsitellä asiaa oli puhua siitä koko ajan, aamusta iltaan. Ajan kuluessa puhe vähentyi ja tajusin äitinikin  paranevan shokkitilasta.

Kävimme juttelemassa isääni hoitaneen lääkärin luona hoitoon liittyvistä asioista. Selvisi, että isäni oli jättänyt terapiakertoja väliin ja myös lääkityksen ottamisen kanssa oli ollut ongelmia. Sitä kaikkea me emme olleet todellakaan tienneet. Luulimme, että isä käy koko ajan terapiassa ja saa lääkehoitoa. Ilmeisesti isälläni oli ristiriitoja hoitonsa suhteen, kun hän ammattilaisena tiesi asiasta ja lääkkeistä niin paljon. Aluksi minulla oli tarve löytää syy isän tekoon hoidosta tai sen puutteellisuudesta, epäilin myös että olisiko isäni tapojensa vastaisesti ollut alkoholin vaikutuksen alaisena, mutta syyt olivat isässä itsessään, ei hänen ulkopuolellaan. Sairastuminen oli muuttanut hänen persoonaansa, eikä hänellä ollut enää lopulta motivaatiota tai voimia parantua.

Muistan hyvin viimeisen joulun vanhempieni luona. Isä oli erilainen ja vieras, eikä puhunut oikeastaan mitään. Menimme siskoni kanssa isämme kylkeen halaamaan häntä, mutta hän oli fyysisesti voimaton, eikä jaksanut enää nostaa käsiään halaukseen. Jollakin tavalla ajattelen isäni tilanteesta, että näin sen piti vaan mennä. Hänellä olisi varmasti ollut edessään hyvin pitkä toipuminen. Luulen, että hän itse ymmärsi tilanteensa ja tiedosti, mitä hän ei enää koskaan voi kenties olla. Näki jollakin tavalla oman paranemisensa mahdottomuuden.

Vaikeaa minulle oli se, että minulla oli lapsena maailman paras iskä – vahvasti läsnä oleva, perhekeskeinen ja äitiäni kunnioittava. Sellainen, johon pystyi aina luottamaan. Upea miehen malli, jota on helppo ajatella lämmöllä. En todellakaan olisi voinut kuvitella, että hän ikimaailmassa tekisi tällaista. Ehkä myös hänen ammattinsa sai ajattelemaan että hän on jollakin tavalla ongelmiensa niskan päällä, itsetuhoisuuden ulottumattomissa. Kaikesta huolimatta hän ei jaksanut elää ja päätyi itsemurhaan.

Voimakas oireiluni auttoi minua kuitenkin ymmärtämään myös isäni olotilaa. Luonnollisesti myös syyllisyys piinasi minua ajoittain. Ihmettelin miten en voinut pelastaa isääni ja olin sen vuoksi hyvin maassa. Käännyin sisäänpäin. Muistelin, kuinka yritin näyttää isälleni rakkautta esimerkiksi itse kirjoitetun isänpäivärunon kautta, mutta hän ei enää pystynyt ottamaan rakkaudenosoituksia vastaan. Tunsin itseni hylätyksi.

Oman selviytymiseni jälkeen tunsin myös iloa olostani ja ajatuksesta, että isäkin olisi ehkä voinut kokea paranemisen ja uudenlaisen elämän ilon. Kaiken tämän jälkeen koen, että ymmärrys itseeni on lisääntynyt valtavasti. Tunnen asioita eri tavalla kuin aiemmin. Pienet ja arkisetkin asiat voivat olla minulle välillä hyvin merkityksellisiä, hienoja ja tärkeitä.

Isäni kuolema ja sitä seurannut kasvuprosessini on muuttanut ajatusmaailmani, tavallaan se on muuttanut kaiken. On elämä ennen isäni kuolemaa ja sen jälkeen. En enää näe elämää suorittamisena ja olen enemmän kiinnostunut sisäisestä maailmasta kuin ulkoisista asioista. Ylipäätään minusta tuntuu, että kaiken kokemani jälkeen, olen herkempi aistimaan ihmisten tunnelmia tai masentuneisuutta.

Buddhalainen filosofia on antanut minulle paljon ymmärrystä siihen, että voin itse vaikuttaa itseeni ja omaan elämääni. Muokkaan omaa tulevaisuuttani itse, omilla ajatuksillani ja teoillani. Ajattelenkin, että minulla on kaikki edessäni. Haluan elää vahvasti ja kokea paljon erilaisia asioita. Perheessäni on ollut masentuneisuuden karmaa isästäni ja hänen  taustastaan johtuen. Minun tehtäväni on katkaista se ja olla siirtämättä sitä omille lapsilleni tulevaisuudessa. Olen saanut paljon voimia ihan tavallisesta elämästä, siitä että minulla on mahdollisuus kokea vielä paljon asioita. Myös joogaan tutustuminen ja sen harjoittaminen on ollut minulle hyvin tärkeää. Läheiset ihmiset tuovat luonnollisesti myös merkitystä elämääni. Pääsin viime vuonna opiskelemaan fysioterapiaa, mikä tuntuu myös uudelta ja äärimmäisen kiinnostavalta elämän osa-alueelta.

On ihana voida sanoa, että voin hyvin ja että minulla on tunne että selviän kaikesta, vaikka elämä toisi eteeni haasteita. Pystyn hyväksymään isäni teon aiempaa paremmin, vaikken voi sitä ymmärtääkään. Päällimmäisenä on myös kiitollisuus saamastani avusta. Olen kasvanut paljon ja perhesuhteet siskooni sekä äitiini ovat vahvistuneet. Jokainen meistä on kasvanut omalla tavallaan.

Äitini muistaa yhä, kun ystäväni totesi meille isäni itsemurhan jälkeen, että ei  hän olisi jättänyt teitä tänne, jos ei olisi tiennyt, että olette niin vahvoja naisia ja että selviätte. Se oli hienosti sanottu, ehkä näin todellakin oli.”

Satu, 24 v.

Julkaistu elokuussa 2017