Saanan tarina

”Tämä tilanne ja olotila on vaatinut todella pitkän ja kivisen tien, enkä toivo sitä kenellekään.”

”Muutin 21-vuotiaana vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Tuntui, että tarvitsin välimatkaa perheeseen ja ystäviin, tuttuihin nurkkiin ja katuihin. Elämä lähti hyvin käyntiin uudessa paikassa, se tuntui minusta suurelta seikkailulta.

Olin asunut opiskelupaikkakunnalla pari kuukautta. Oli syyskuinen sunnuntai ja vaikka olin aina ollut aamutorkku, heräsin jostakin syystä aikaisin. Ihmettelin, kun en saanut unta enää. Olin pirteä ja valmiina uuteen päivään. Laitoin itseäni kaikessa rauhassa kuntoon. Jälkikäteen mietin, että aikaiseen hereillä oloon oli hyvä syy, sillä muussa tapauksessa olisin herännyt isäni puheluun. Nyt olin saanut heräillä ja syödä aamupalaa rauhassa.

Isäni kertoi soittaessaan, että veljeni oli tehnyt itsemurhan. Vaikka 18-vuotias veljeni Lauri vietti varsin hurjaa elämää, joi, varasteli ja rähinöi, niin en olisi ikinä uskonut, että hän tekisi itsemurhan. Tieto yllätti täysin. Lauri ei ollut itsetuhoinen tai masentunut, vaikka hän voikin huonosti ja hyvin herkkänä nuorena miehenalkuna käyttäytyi sen ja kovan ulkokuoren mukaisesti – eli täysillä ja säännöistä piittaamatta. Lauri oli ollut itsemurhahetkellä humalassa ja ennen sitä tapellut ex-tyttöystävänsä ja kavereidensa kanssa. Kaverit olivat vieneet hänet rauhoittumaan.

Isäni löysi Laurin hirttäytyneenä, mutta ei uskonut että kyseessä on hänen oma poikansa. Isän kutsuttua apua paikalle, poliisit tunnistivat Laurin kuitenkin välittömästi.

Tieto itsemurhasta sai minut huutamaan. Ensin sisällä, sitten parvekkeella. Kämppäkaverini ihmetteli, että mitä minulle oikein tapahtuu. Soitin paniikissa läheiset ystävät läpi ja huusin asiani. Minusta tuntui jollakin tavalla, että kaikki pysähtyi. Ihan koko elämä. Millään ei ollut mitään väliä.
Mietin vain miten pääsen kotiin.

Jollakin uskomattomalla tavalla selviydyin nopeasti junaan ja perille kotikylääni. Junamatka oli absurdi. Mieleeni ei mahtunut muuta kuin nuoren veljeni kuolema. Olin muutaman päivän lapsuudenkodissani, mutta en pystynyt olemaan siellä kauempaa. Minulla ei ollut juuri muutakaan paikkaa mihin mennä, koska olin juuri muuttanut muualle. Muutamat ystävät ottivat minut kotiinsa joiksikin öiksi, mutta oloni oli sen verran sekava, että varmasti läsnäoloni arvelutti heitäkin, samoin kuin se että ajelehdin milloin missäkin. En saanut shokkivaiheessa pitkään aikaan syötyä mitään, join vain Pepsi Maxia.

Saimme perheenä kriisiterapiaa perheasiantukikeskuksesta, mutta minä reagoin siihen lähinnä suuttumuksella. Äidille ja isälle lapsuusajaltamme entuudestaan tutut työntekijät vain korostivat miten paljon hyviä asioita vanhempani olivat tehneet meidän vuoksemme, eikä säälin määrällä ollut rajaa. Teki mieleni huutaa, että asiat eivät todellakaan ole niin kuin he uskoivat, vaan että meillä on ollut kamala lapsuus. En halunnut jatkaa kriisiterapiaa vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus, sillä heillä ei ollut minkäänlaista todellisuuteen perustuvaa käsitystä turvattomasta perhe-elämästämme. Samaa mieltä olivat kaksi veljeäni. Vanhempani jatkoivat yhdessä kriisiterapiassa.

Osallistuin kuitenkin Laurin ystäville järjestettyyn kriisitapaamiseen, mutta en tuntenut kuuluvani sinnekään. Sain kuitenkin kriisityöntekijöiltä ja Laurin kavereilta tarkat faktat tapahtuneesta ja viimeisistä hetkistä. Se auttoi minua hahmottamaan tilannetta, mikä oli tärkeää omassa toipumisessani.

Lauri oli viety kuolemansyytutkintaan. Mieleeni on jäänyt poliisi, joka luovutti minulle Laurin vaatteet takaisin. Hetki ja tunnelma on edelleen vahvana mielessäni. Poliisitutkijasta huokui lämpö ja empatia. Hän tunsi veljeni työnsä kautta. En oikeastaan muista mitä hän sanoi, mutta muistan sen tunteen mikä minut valtasi. Koin, että hän oli aidosti pahoillaan tapahtuneesta ja välitti siitä miltä minusta omaisena tuntui. Hetki oli todella vaikuttava. Jos tietäisin kuka hän on, kävisin kiittämässä.

Laurilla on kaksoisveli, joka otti asian kaikkein raskaimmin. Minä olin muuttanut monta vuotta aiemmin pois kotoa nuorisokotiin, mutta heille arki ja koko haasteellinen kotikuvio oli edelleen yhteinen. Järjestin veljeni hautajaiset ja poliisiasiat, sillä vanhempani eivät siihen pystyneet. Ystäväni auttoi minua järjestelyissä ja järjesti sinne musiikkia. Emme pystyneet puhumaan tai käymään asiaa koskaan perheenä läpi hautajaisten jälkeen. Koin ja koen yhä, että olisi ollut hyvin tärkeää voida purkaa asiaa yhdessä vaikka siihen ei ole edellytyksiä. Ja samalla muistella Lauria ja häneen liittyviä asioita.

Hautajaisten jälkeen ymmärsin, etten voi palata takaisin opiskelupaikkakunnalle. Vietin muutaman kuukauden paljon aikaa sekä veljieni että Laurin ystävien kanssa. Heidän elämäntapansa oli kovin viinanhuuruista, joten minäkin join tuolloin paljon. Sain lohtua siitä, että pääsin hetkeksi osalliseksi siihen maailmaan, missä veljeni oli elänyt ja toisaalta hänen ystäviensä kanssa pystyin muistelemaan Lauria. En muista ensimmäisistä kuukausista juuri mitään, paitsi sen, että halusin kertoa kaikille tapahtuneesta. En muista ihmisten reaktioita. Ehkäpä reaktiot eivät kiinnostaneet minua, halusin vain, että koko maailma kuulee mitä on tapahtunut ja ymmärtää minkälainen tuska minua on kohdannut.

Koska olin käynyt aiemmin lasten- ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla niin pääsin juttelemaan tutun työntekijän kanssa. Odotukseni avunsaantiin olivat suuret. Käynneistä ei ollut mitään apua, sillä työntekijä patisti minua vain elämässä eteenpäin. Surulle ei tuntunut olevan tapaamisessa mitään sijaa, vaan se mitätöitiin. Olin aika pettynyt. Sureminen jäi shokkivaiheen jälkeen kesken ja vasta paljon myöhemmin pääsin työstämään sitä kunnolla.

Saatuani asunnon arkeni tasoittui ja elämääni tuli ryhtiä. Tapasin puoli vuotta Laurin kuoleman jälkeen nykyisen mieheni. Rakastuminen hautasi surun alleen, mutta mieheni tuki minua myöhemmin, kun ahdistus ja suru nousivat uudelleen esiin. Jäin kotipaikkakunnalle elämäni rakkauden tähden. Ilman veljeni kuolemaa emme ehkä olisi tavanneet.

Päädyin aikuispsykiatrian poliklinikalle. Taitavan ja empaattisen ammattilaisen avulla sain ahdistuksen muutettua suruksi, mikä oli paljon lohdullisempaa. Ilman sääliä asian äärelle pysähtyminen ja tunteitteni hyväksyminen auttoivat valtavasti. Kävin aikuispsykiatrisella useita kuukausia kerran viikossa. Pari vuotta veljeni itsemurhan jälkeen kävin poliisilaitoksella katsomassa kuolemaan liittyvät asiakirjat ja valokuvat. Se konkretisoi asian lopullisuuden.

En koe saaneeni itselleni sopivaa apua shokkivaiheessa kriisiterapian lähtökohtien virheellisyyksistä johtuen. Enkä osaa sanoa mitä olisin tarvinnut. Ehkä vain järkevää jutustelua ilman arvostelua ja sääliä. Kuuntelua ilman kliseitä sekä ymmärrystä siihen elämäntilanteeseen missä olimme kasvaneet. Olin veljelleni paljon enemmän kuin isosisko ja hän minulle enemmän kuin vain pikkuveli. Suhteeni oli hyvin erityinen kaikkiin pikkuveljiini, myös Lauriin.

Jollakin tavalla ymmärsin selviäväni Laurin kuolemasta, kun hänen ajatteleminen tai asiasta puhuminen ei aiheuttanut enää ahdistavaa tunnekuohua, vaan pystyin olemaan puhtaasti surullinen. Surukin oli alussa musertava, mutta muuttui ajan kanssa siedettäväksi.

Koin paljon syyllisyyttä Laurin kuolemaan liittyen. Olin ollut kolmelle veljelleni kuin äiti, oman äitimme lähdettyä pois ollessani 10-vuotias. Huolehdin heistä siihen asti, kun oma oireiluni 15-vuotiaana alkoi ja pääsin nuorisokotiin. Pelastamalla itseni koin hylkääväni veljeni, jättäen heidät oman onnensa nojaan isämme kanssa, jonka vanhemmuus oli täysin hukassa. Kiinteät ja läheiset välini veljiini päättyivät muuttooni. Aikuiset eivät pitäneet huolta väliemme säilymisestä, enkä itse osannut tehdä asialle mitään. Tein kuitenkin 15-vuotiaana monia lastensuojeluilmoituksia veljiini liittyen, mutta niille ei tehty mitään. Kenties pienellä paikkakunnalla ei ollut keinoja puuttua tilanteeseen tai auttaa.

Kun Lauri kuoli, minusta tuntui kuin oma huollettava olisi kuollut. Ja että syy olisi ollut se, että en ollut huolehtinut tarpeeksi. Olin todella vihainen kunnan sosiaalihuollolle, joka ei ollut tehnyt veljieni pelastamiseksi mitään. Kipuilin asian kanssa kauan. Miksi kukaan ei auttanut, vaikka pyysin apua? Miksi en itse tehnyt enempää? Miksi en ollut veljeni elämässä aktiivisemmin? Miksi en soittanut ja pyytänyt kylään? Miksi hylkäsin? Syyllisyyden käsittelyssä ratkaisevia asioita ovat olleet aika ja oma vanhemmuuteni.

En ole kuitenkaan koskaan joutunut kysymään miksi Lauri teki sen – tiedän syyn. Tuska tulee siitä, että miksi kukaan ei pystynyt auttamaan aiemmin. Myöhemmin tapasin vanhan koulutoverini, joka oli joutunut kohtaamaan saman. Saimme toisistamme paljon vertaistukea ja oli hyvin vapauttavaa keskustella asiasta sellaisen ihmisen kanssa joka tiesi mistä puhuin.

Sain ensimmäisen lapseni kolme vuotta Laurin kuoleman jälkeen. Elämälleni tuli uusi tarkoitus. Lapsi on pitänyt minut elämässä kiinni, vaikka tuska on vallannut välillä mieleni. Esikoiseni ja myöhemmin syntyneen kuopukseni vuoksi minun on pitänyt jatkaa elämää ja ajatella myös muita. Ilman perhettäni olisin varmasti huonossa kunnossa tai jopa kuollut.

Turvattomaan lapsuuteen liittyvät ongelmat sekä sairastumiseni ovat vaikeuttaneet ja hidastaneet asian käsittelyä. Lähelläni myöskään ei ole ollut ketään kenen kanssa voisin muistella veljeäni. Tämä surettaa paljon. Vanhempiini ja toisiin veljiini minulla ei ole läheisiä välejä, äitini on jäänyt Laurin kuolemaan kiinni enkä usko isänikään päässeen asian kanssa sovintoon. Voin toki keskustella Laurista kenen kanssa vain, mutta muistelemiseen en saa vastakaikua.

Myöhemmin kun olen kertonut asiasta joillekin, tuntuu että he ovat kovin järkyttyneitä, vaikka he eivät olisi tunteneet Lauria. Joudun helposti lohduttajaksi, enkä siksi halua nostaa asiaa esille. En salaile, mutta en jaksa kertoakaan. Pahinta on sääliminen, sitä en siedä ollenkaan. En ole tuntenut häpeää Laurin itsemurhasta koskaan, koen että jos kuulija pitää tekoa häpeällisenä, on se hänen ongelmansa, ei minun. Empaattinen ja järkevä suhtautuminen asiaan on tuntunut parhaalta. Toisten ei tarvitse surra veljeäni, jota eivät ole välttämättä tavanneetkaan. Vastaan mielelläni kysymyksiin, vaikka huomaan että monen on vaikea kysyä mitään mahdollisten reaktioitteni pelossa. Ihmisten on vaikea kohdata toisen traagista menetystä, jos eivät ole kokeneet samaa. Tunteet pelottavat, eivätkä ihmiset tiedä mitä tehdä tai sanoa. Tilanne ei kuitenkaan vaadi tiedettä, vaan aitoa läsnäoloa, kuuntelua ja kiinnostusta. Ihmisyyttä.

Taustastani johtuen minusta on tullut herkkävaistoinen aistimaan muiden tunnelmia ja olen oppinut luottamaan omaan intuitiooni. Siitä on ollut hyötyä niin yksityiselämässä kuin työssänikin. Pystyn kohtaamaan pelotta ihmisiä, jotka ovat menettäneet läheisen traagisella tavalla. En pelkää surevaa. Minusta tuntuu, ettei juuri mikään järkytä minua enää. Olen kokenut niin suurta tuskaa, etten voi ottaa enää muiden tuskaa itselleni. Välitän ihmisistä ja osaan olla aidosti empaattinen sekä sydämellinen, mutta muiden murheet eivät mene ihoni alle – siellä on ihan tarpeeksi tavaraa omasta takaa.

Olen ymmärtänyt, että meistä jokainen tekee omaan elämäänsä liittyvät päätökset, halutessaan myös näin kamalalla tavalla. Toista voi yrittää auttaa, mutta toisen puolesta ei voi elää. Tärkeintä on olla lähellä ja kuunnella arvostelematta. On hyväksyttävä ja ymmärrettävä, ettei meistä kukaan voi tietää mitä toisen mielessä liikkuu tai asioiden monimuotoisuutta. Laurin kuolema on vaikuttanut minuun syvästi ja olen nyt ymmärtänyt, että se on isompi osa elämääni kuin olen tajunnutkaan. Sen vaikutukset ulottuvat niin laajalle. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa, vaikka sen yli en ole päässyt, enkä haluakaan. Se kulkee rinnallani aina, on osa minua.

Nyt, kun kaikesta on yli kolmetoista vuotta, olen antanut itselleni anteeksi. Ymmärrän, että olin vasta lapsi, kun muutin pois ja että en ole tehnyt mitään väärää tai sellaista mikä olisi aiheuttanut Laurin kuoleman. Olen hyvin pahoillani siitä, mutta en voi sille enää mitään. Hän kulkee muistoissani ja muistuttaa minua siitä miten raadollista elämä voi olla. Suunnaton hätä ja tuska voivat ajaa ihmisen peruuttamattomiin tekoihin.

Vaikka en pidä ”kärsimys jalostaa” –ajatuksesta, olen kuitenkin vahvempi.
En vingu pienistä, vaan elämän palikat ovat sellaisessa järjestyksessä missä niiden pitääkin olla. Tämä tilanne ja olotila on vaatinut todella pitkän ja kivisen tien, enkä toivo sitä kenellekään.”

Saana, 34 v.
Julkaistu maaliskuussa 2018