Jos haluat keskustella tilanteestasi, soita Surunauhan numeroon 044 977 9428 (ark. 9-15). Ympärivuorokautinen MIELI ry:n kriisipuhelin palvelee numerossa 09 2525 0111.

Nitan tarina

“Yritän itse ottaa vastoinkäymiset elämään kuuluvana asiana ja käsitellä ne ennen kuin ne kasvavat päässäni liian suuriksi”

”Isäni teki noin kahdeksan vuotta sitten itsemurhan. Hän oli todella tärkeä minulle ja meillä oli lämmin suhde. Olin 13-vuotias kun isäni kuoli.

Isäni oli käyttänyt huumeita nuoruudesta asti. Hän kärsi riippuvuudesta paljon ja olisi tahtonut lopettaa sekä olla toisenlainen isä, mutta ei pystynyt siihen. Vanhempamme olivat eronneet ja tapasimme isää vuoroviikoin, paitsi silloin kun hän oli rötöstelyn seurauksena vankilassa. Olipa isä missä tahansa, hän soitti vähintään joka ilta kuulumiset. Isäni rajusta elämäntyylistä johtuen oli odotettavissa ettei hän eläisi kovin vanhaksi. En kuitenkaan olisi ikinä uskonut että isäni tekisi itsemurhan. Isän parisuhteen päätyttyä, hänen elämänsä meni taas huonompaan suuntaan. Varsinaista hoitosuhdetta isälläni ei ollut, mutta sosiaalityöntekijän ja ystävien kanssa hän oli jutellut asioistaan. Isäni odotti uutta vankilatuomiota ja oli sanonut, ettei hän kestä tai jaksa enää sitä.

Olin käynyt isäni luona hänen itsemurhaansa edeltävänä iltana. Hän oli hyvin surullinen ja alakuloinen. Kysyin haluaisiko hän, että jään yöksi, mutta hän ei halunnut koska hänellä ei ollut edes rahaa ostaa meille ruokaa. Tunsin myöhemmin syyllisyyttä siitä, etten ollut tehnyt asialle mitään – pyytänyt vaikka jotakin kaveria käymään isän luona tai jäänyt itse yöksi tms. Ajattelin, että ehkä sitten hän ei olisi enää ollut niin surullinen ja halunnut kuolla.

Aluksi isän kuolema ja itsemurha tuntui epätodelliselta, enkä halunnut uskoa tapahtunutta todeksi. Tuntui kuin elämältäni olisi viety pohja. Mietin, että vielä eilen hän oli vieressäni ja juttelimme, seuraavana päivänä hän olikin kuollut. Olin hukassa ja ajattelin, että pitäisikö minunkin tehdä itsemurha että saisin olla rakkaan isäni kanssa taas. Isäni kuolleena löytäneen pikkusiskoni takia minun oli kuitenkin pakko pysyä vahvana – halusin olla hänelle tuki ja turva. Hänen tilanteensa kun oli vielä pahempi kuin minun ja hän kärsi pitkään erilaisista oireista. Viikko kuoleman jälkeen palasimme kouluun, mutta välillä oli itkuisia päiviä, jolloin äitimme kehotti jäämään kotiin. Arjen oli kuitenkin jatkuttava tapahtuneesta huolimatta.

Minulle tärkeimpiä tukijoita ja auttajia olivat ystäväni ja äitini. Myös sosiaalitoimistosta ja koulusta tarjottiin apua, mutta en halunnut sitä. Koulun kuraattorin kanssa kävin kuitenkin juttelemassa pitkään säännöllisesti ja sain käsiteltyä isäni kuolemaan liittyviä tunteitani kuvien, sanojen ja puhumisen kautta.

Vaikka alussa ajatus selviämisestä tuntui mahdottomalta, niin jossakin vaiheessa ymmärsin, että kukin lähtee täältä omalla ajallaan ja tavallaan, enkä voi sille mitään. Jossakin vaiheessa huomasin myös, että pystyin muistelemaan isääni rauhallisesti ilman hysteeristä itkua. Toipumistani hidasti kuitenkin ainakin se, että huolehdin pitkään enemmän pikkusiskoni tunteista kuin omistani. Halusin jättää kuoleman käsittelemättä ja aloin juoda ettei minun tarvitsisi ajatella koko asiaa. Vasta nyt olen hakenut apua ja halunnut käsitellä asiaa kunnolla.

Olen käynyt 4–5 kertaa psykiatrilla ja hänen avullaan ymmärtänyt, ettei minun tarvitse kantaa asiasta syyllisyyttä ja että se on osa surutyötäni. Olen myös yrittänyt ymmärtää, ettei jossittelu auta mitään ja koettanut hyväksyä tapahtuneen sellaisenaan.

Koska isäni elämä ei todellakaan ollut helppoa, on minua auttanut se, että tiedän hänen olevan nyt paremmassa paikassa ja vailla tuskia. Vaikka välillä tunnen vihaa isääni kohtaan siitä, miksi hän jätti meidät, menee tunne aina  ohi. Muistan hänet ennen kaikkea hyvänä ihmisenä ja isänä. Tällä hetkellä myös oma lapseni antaa minulle voimia jokaiseen päivään sekä menneiden ja tulevien vastoinkäymisten kohtaamiseen.

Huomaan, että ihmiset ovat hyvin varautuneita ja nolostuvat itsemurhan tullessa puheeksi. Suurin osa ajattelee, että aiheesta puhuminen on minulle raskasta, vaikka nykyisin kerron mielelläni tarinani muille. Moni on ihmetellyt, että miten tuollaisesta voi selvitä. Haluaisin, että asiasta voitaisiin puhua avoimesti. Minulta voi hyvin kysyä, jos joku asiassa askarruttaa. Voi hyvin olla, että myös erilainen taustani ja isäni huumeiden käyttö hämmentää ihmisiä.

Isäni itsemurha on muuttanut ajatusmaailmaani paljon ja koska teko johtui pitkälti huumeista, on minun huumeriippuvuuden seuraukset kokeneena mahdotonta hyväksyä huumeiden käyttöä. Yritän itse ottaa vastoinkäymiset elämään kuuluvana asiana ja käsitellä ne ennen kuin ne kasvavat päässäni liian suuriksi. Olen myös huomannut, että nykyisin haluni auttaa ihmisiä vaikeissa asioissa on todella suuri. En halua, että kukaan tuntisi oloaan niin pahaksi, että ainut selviytymiskeino olisi itsemurhan tekeminen. Tarinani kertominen on minulle sydämen asia, toivon kaikille hyvää ja autan muita jos vaan jotenkin voin. Myös sosiaali- ja terveysalan opinnot sekä päihderiippuvaisten parissa työskentely kiinnostaa – uskon että minulla olisi paljon annettavaa.

Olen kirjoittanut isäni kuolemasta lähtien, se on helpottanut oloani paljon.  Pidän myös blogia. Työ ja kunnianhimoni edetä vievät minua eteenpäin. Minulla on tavoitteet korkealla, haluan tulla paremmaksi ihmiseksi kuin lähtökohdistani voisi olettaa. Myös musiikki antaa minulle voimaa ja toimii välineenä erilaisten tunteiden purkamisessa.

Vaikka asia on edelleen vaikea, ei isäni itsemurha ei ole enää päivittäin mielessäni. Ajan kuluessa olen oppinut elämään sen kanssa. Ikävä ei kuitenkaan hellitä koskaan. Pyrin muistelemaan hyviä hetkiä isäni kanssa, sillä ne auttavat minua jaksamaan. Välillä tunnen itseni katkeraksi ja mietin miksi hän oli niin itsekäs ja toisaalta taas toivon että hän olisi näkemässä mitä kaikkea saavutan elämässäni. Minusta tuntuu, että häneltä jäi niin paljon kokematta.

Kaiken kokemani myötä olen oppinut, että pystyn mihin vain itse haluan ja koska olen selviytynyt näin vaikeasta tapahtumasta, selviän jatkossakin mistä vain. Tunnen oloni vahvaksi – ja pidän sitä hyvin tärkeänä.”

Nita, 21 v.

Julkaistu toukokuussa 2017