Niina 43 v. – Noran tarina

”Elän tässä ja nyt, en sitten kun. Näytän tunteeni ja seuraan sydäntäni.”

”Tyttäreni Nora oli kaunis ja kiltti 14-vuotias tyttö. Asuimme mieheni, Noran ja Noran pikkusiskon kanssa pienessä kaupungissa Pirkanmaalla. Noralla oli etninen tausta, hän oli eksoottisen näköinen ja kävi mallikoulua. Tiesin, että Noraa oli kiusattu koulussa. Kiusaamista oli käsitelty sekä koulussa että kotona eri tavoin.

Kesällä 2008 Noraa tutkittiin erilaisista oireista johtuen TAYS:ssa. Mitään fyysistä vikaa ei löytynyt ja Nora sai lähetteen nuorisopsykiatriseen kartoitukseen. Kouluterveydenhoitajan kautta selvisi, että hän haaveili isänsä luokse muuttamisesta ja uudesta alusta Helsingissä.

Tyttäreni oli kertonut minulle pahasta olostaan ja siitä että hän mietti usein, että olisi parempi kaikille, jos häntä ei olisi. Tilanne oli vaihdellut jo kesästä lähtien ja olin huomannut, että innostusta seuraavat pudotukset olivat aiempaa syvempiä. Tilanteen vaikeus konkretisoitui saman vuoden joulukuun alussa, kun löysin juuri ennen sukujuhlia siivotessani Noran huoneesta tyhjän likööripullon ja toisen avatun. En ottanut asiaa saman tien puheeksi, koska meille oli tulossa vieraita, vaan tarkkailin juhlien ajan näkisinkö hänen ahdistustaan, mutta hän peitti sen erittäin taitavasti.
Vieraiden mentyä istuuduimme perhepalaveriin keittiön pöydän ääreen mieheni ja Noran kanssa. Otimme likööripullot puheeksi. Toivoin täydestä sydämestäni, että hän olisi sanonut juoneensa ne kavereiden kanssa tai säästäneensä ne bileisiin tai mitä muuta tahansa ”normaalia”. Nora avautui ensimmäisen kerran aidosti pahasta olostaan meille ja kertoi ahdistuksen olevan niin paha, että hän joi vähän aina koulun jälkeen helpottaakseen oloaan. Kauheinta oli se, että hän sanoi haluavansa kuolla pois. Silloin ymmärsin, että tässä on tosi kyseessä.

Hoitoonohjaus

Lähdimme siltä istumalta terveyskeskuksen päivystykseen ja saimme lähetteen nuorisopsykiatrian päivystykseen Pitkänniemen sairaalaan. Koska oli viikonloppu, jouduimme hakeutumaan Pitkänniemen aikuisten päivystyksen kautta hoitoon. Kokemus oli kamala. Odotustilassa oli eri-ikäisiä ja eri sekavuusasteessa olevia potilaita. Hoitoon ohjaukseen pääsy kesti yli seitsemän tuntia. Tuona aikana Nora sulkeutui uudelleen. Kun viimein pääsimme päivystävälle psykiatrille, Nora kertoikin kaiken olevan hyvin. Nora oli tarkkailussa kolme päivää, jonka jälkeen meillä oli yhteistapaaminen. Minulle sanottiin, että olin ylireagoinut ja että Noran käytös oli normaalia. Meidän olisi kuulemma pitänyt paremmin asettaa hänelle rajoja ja olla tiukempia.

Noran kuoleman jälkeen löysimme paljon kirjoituksia, joita hän oli kirjoittanut sairaalassa ollessaan, siitä kuinka hän yrittää esittää normaalia, että pääsisi pois ja tappamaan itsensä. Myöhemmin ymmärsin myös, että hän pelkäsi ettei isän luokse suunniteltu muutto onnistukaan, jos hän joutuu jäämään hoitoon. Nora oli laittanut kaiken toivonsa muuttoon ja uuteen alkuun. Hän oli aivan varma, että uusi alku koittaisi Helsingissä.

Muutto pois kotoa ja takaisin kotiin

Nora muutti Helsinkiin joulun jälkeen, noin kaksi viikkoa Pitkänniemen episodin jälkeen. Noran isä oli tietoinen hänen voinnistaan ja hoitoa jonotettiin Helsingissä. Noraa pyydettiin joka päivä lupaamaan, ettei hän tee itselleen mitään.

Pari viikko muutosta, hän tuli käymään kotona ja kertoi meille, että isän vaimo on ilkeä, eikä anna ruokaa. Otin yhteyttä isään, joka kertoi ettei asia pidä paikkaansa ja että Nora oli kertonut minusta sekä miehestäni myös outoja tarinoita ennen muuttoaan. Nora yritti kaiketi valehtelulla pohjustaa tilannetta muuttoon ja omaan oloonsa liittyen. Keskusteluiden jälkeen selvisi, että Nora halusi muuttaa takaisin kotiin, sillä uusi alku ei ollutkaan koittanut.

Viimeinen viikko

Nora muutti takaisin kotiin lauantaina 24.1.2009. Muuton jälkeisenä päivänä, sunnuntaina Nora halusi poikkeuksellisesti tulla kanssani saunaan. Nautimme yhdessä saunomisesta kynttilänvalossa ja tunnelma oli hyvä.
Yksi rakkain muistoni on, kun istuimme siinä vierekkäin jalat pesuvadissa lämpimässä jalkakylvyssä ja Nora sanoi minulle, miten ihana rauha meillä on. Nora oli jotenkin todella rauhallinen ja seesteinen nuo muutamat päivät. Olimme mieheni kanssa mahdollisimman paljon kotona, että pystyimme seuraamaan tilannetta ja Noran oloa.

Keskiviikkona Nora jäi kiinni koulusta lintsaamisesta ja selvittelimme asiaa kotona sekä koulussa. Sovin Noran opettajan kanssa, että hän antaa Noralle jälki-istuntoa, jonka hän suorittaisi seuraavana päivänä torstaina.
Illalla kuulin Noran itkevän vuoteessaan. En mennyt hänen luokseen lohduttamaan. Halusin olla jämäkämpi, kuten meitä oli neuvottu.

Noran viimeisenä päivänä, torstaina, minun oli jäätävä töiden takia illaksi Helsinkiin. Näimme aamulla pikaisesti alakerran kylpyhuoneessa, jolloin sanoin Noralle, että ”Rakastan sua, usko pois, kaikki muuttuu vielä hyväksi”. Olen iloinen, että sanoin nuo sanat, vaikka Nora vain murahti ja kääntyi pois. Olin laittanut Wilman kautta kouluun kaikille Noran kanssa toimiville kiireisen viestin huolesta Noraan ja hänen oloonsa liittyen ja siitä, että häntä pitää valvoa tarkasti. Pyysin myös välitöntä yhteydenottoa, mikäli hän ei ilmesty tunneille, tai muuta huolta ilmenee. Yhteydenottoa ei koskaan tullut. Nora katosi koulusta kesken päivän 29.1.2009.

Mieheni soitti minulle alkuillasta, ettei Nora ole tullut koulusta. Hän ei osannut huolestua aikaisemmin, koska Noran piti suorittaa jälki-istuntoa.
Lähdin välittömästi kotiin, soitin hätäkeskukseen, kaverit läpi, Noran isälle ja poliisille. Tiesin, että jotain on pahasti vialla. Nora ei ollut koskaan ennen karannut, kerran hän oli myöhästynyt kotiintuloajasta ja silloinkin hän soitti meille. Puhelin oli pois päällä ja sängyn päällä oli meille viimeinen viesti…
Etsimme mieheni kanssa Noraa aamuyöhön asti, poliisit eivät tässä vaiheessa osallistuneet etsintöihin. He eivät ymmärtäneet suunnatonta hätäämme.
Torkuimme aamuyöstä muutaman tunnin ja siinä hämärän rajamailla kuulin lapseni huutavan: ”Äiti auta…”.

Seuraavana pakkasaamuna eli perjantaina katsoin keittiön ikkunasta ulos ja samassa ikkunanlaudalle tuli punatulkku, johon auringonsäde osui. Oivallus iski minuun kuin nyrkki, Nora on kuollut ja hän tuli hyvästelemään meitä.
Lysähdin lattialle itkemään hysteerisesti. Mieheni vei minut terveyskeskukseen hakemaan apua. Työnsin kaamean oivallukseni syrjään ja piilotin sen syvälle sisääni. Nyt ei ollut aika luopua toivosta, sillä minun piti keskittää kaikki voimavarani Noran löytämiseen.

Perjantaina tulostimme ilmoituksia Noran katoamisesta kaikkialle. Poliisit kävivät vainukoiran kanssa koululla jälkiä löytämättä. Vasta viikonlopun jälkeen etsinnät toteutettiin monen eri tahon kanssa ja katoaminen oli isosti näkyvillä myös mediassa. Koko viikko oli hurja ja tilanne ahdisti myös Noran pikkusiskoa.

Piinaviikon päätös

Seuraavana torstaina 5.2.2009, viikko katoamisen jälkeen, Nora löytyi metsästä kuolleena. Löytöpaikalle johtivat vain yhdet yksinäiset jäljet.
Oli iltapäivä ja istuimme keittiön pöydän ääressä, kriisipsykologi oli sattumalta kotonamme. Näin, kun poliisiauto kääntyi pihaamme, sydämeni jätti lyöntejä väliin ja kurkkua kuristi. Tässäkö oli se hetki, jolloin aavistuksestani tulisi totta. Mieheni meni ovelle ja hänen kääntyessään hän nyökkäsi minulle hieman, se riitti. Tiesin, että Noran kuolema oli totta.

Sen jälkeisistä hetkistä en muista mitään. Romahdin totaalisesti. Seuraava muistikuva on siitä, kun ambulanssihenkilökunta kysyi haluaisinko lähteä osastolle. En halunnut. Ensimmäisenä pyysin, että joku hakisi kuopuksemme koulusta, sillä halusin kertoa hänelle tapahtuneesta ennen kuin tieto leviäisi. Soitin koululle ja naapurin mies haki hänet kotiin. Pidin häntä sylissäni ja kerroin, että isosisko on löytynyt, eikä tule enää kotiin kanssamme. Soitin myös Noran isälle ja kummille Helsinkiin, ne puhelut halusin tehdä itse.

Nora oli lähtenyt torstaina koulusta kesken päivän ja hänet löydettiin jäätyneenä metsästä. Hän oli istunut pienen kuusen alla koulukirjojen päällä, naukkaillut varastamastaan viinapullosta ja mitä lie miettinyt. Mukana olleesta laukusta löytyi rypistetty jälki-istuntolappu.

On ironista, että samana päivänä, kun Nora löytyi, hänelle tuli kutsukirje Tampereen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Apu ei tavoittanut tytärtäni ajoissa. Noran meille jättämän kirjeen sisällön ydin oli, että hän tiesi meidän halunneen hänelle parasta ja tämä ratkaisu oli sitä hänelle.

Kuoleman jälkeen

Vaikka huolta ja epäilyksiä oli ollut jo aiemminkin, oli itsemurha silti yllätys.
Nora oli kuollessaan 14-vuotta, kolme kuukautta ja 14 päivää vanha.
Aivan liian nuori tekemään lopullisia päätöksiä mistään, saatikka kuolemaan.
Muutama päivä Noran kuoleman jälkeen kirjauduin Surunauhan keskustelupalstalle.

Minua kalvoi se, miksi Pitkänniemessä ei huomattu Noran äärimmäistä hätää ja ahdistusta. Ajatukset siitä, että Nora olisi ollut pelastettavissa eivät jättäneet minua rauhaan, joten menin Pitkäniemen sairaalaan selvittämään asiaa. En ollut ymmärtänyt kuinka paljon olin syyttänyt heitä tietämättäni. Käynti auttoi ja selkiytti tilannetta. Annoin anteeksi heille ja osittain itselleni.

Purin pahaa oloa ja järkytystä tekemiseen. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, töissä meni kovaa ja tein urani parhaimman tulosvuoden, kuopus taas korotti kaikkia arvosanoja. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta yöni olivat pimeitä ja tyhjiä. Nukahdin heti kun sain pääni tyynyyn ja avasin silmäni aamulla. Aamusta noin puoleen päivään päässäni soi tauotta jokin kappale itsepintaisesti. Koko ensimmäisen vuoden, pidin metsässä Noran kuolinpaikalla tauotta kynttilää palamassa, en kestänyt ajatusta, että siellä olisi pimeää. Kerran käydessäni tapasin naisen, joka oli ryhtynyt omatoimisesti auttamaan minua omien ja muiden tuomien kynttilöiden keräämisessä ja tulen ylläpitämisessä. Ele kosketti minua suuresti.

Elämä romahtaa jälleen

Noran katoamisesta hautajaisiin asti saimme runsaasti myötätuntoa, tukea ja lohdutusta. Meille kirjoittivat ihmiset joita emme tunteneet, mutta jotka halusivat ottaa osaa suruumme. Se oli todella tärkeää ja auttoi ensimmäisten viikkojen yli. Kukat kuitenkin lakastuivat, ovi ei enää käynyt tiuhaan, eikä postinkantaja tuonut kirjeitä ja kortteja. Alkoi hiljaisuus ja pitkä suruaika, olimme asian kanssa totaalisen yksin.

Melkein päivälleen vuosi Noran kuoleman jälkeen tuli pysähdys. Mieheni oli Atlantassa työmatkalla ja kuopuksemme tuli kertomaan minulle, että oli ”meinannut mennä koulumatkalla rekan alle”. Ravistauduin hetkessä sumusta ja otin jälleen toimintaroolin. Päätin, etten menetä enää toista lastani. Yritin päiväkausia turhaan saada apua, lopulta jonotimme TAYS:n lasten psykiatriselle viikon. Otin omaa lomaa töistä ja olin lapseni itsemurhavahtina 24/7. En halunnut kertoa kotona olevasta tilanteesta miehelleni, koska hän ei olisi toiselta mantereelta käsin voinut tehdä asialle mitään.

Avun saaminen oli todella tiukassa. Jälleen kerran minua vähäteltiin ja minun väitettiin ylireagoivan. Tällä kertaa en uskonut, vaan jatkoin taistelua saadakseni lapselleni apua. Apua ei tullut, ennen kuin uhkasin heit kertomalla, että systeemin takia toinen lapseni oli jo kuollut ja että soitan iltapäivälehtiin ja kerron tarinani, jollei kuopukseni pääse hoitoon heti.
Seuraavana päivänä olimme TAYS:n lasten psykiatrisella osastolla ja kuopukseni sai kaksi pitkää sekä erinomaista hoitojaksoa osastolla. Hoito oli todella hyvää ja hän sai apua ajoissa sekä tarpeeksi.

Noran kuoleman käsittely ja kuopuksen vakava sairastuminen olivat vieneet voimia sekä kuormittaneet minua valtavasti. Viimeinkin ryhdyin hakemaan apua myös itselleni traumapsykologilta työterveyshuollon kautta ja pääsin yksilöterapiaan Kelan kuntoutuksen kautta.

Vuodet 2010 ja 2011 olivat synkkiä ja äärimmäisen raskaita. Parisuhde oli koetuksella ja koko tulevaisuus tuntui epävarmalta. Kuormittavuutta lisäsi se, että en jaksanut pitää huolta itsestäni. En arvostanut itseäni ja pidin itseäni syyllisenä tapahtumiin. Painoni nousi yli 25 kiloa tuona aikana. Oman pärjäämiseni kannalta olennaiseksi muodostui erilaisten jaksamistani tukevien työkalujen ja keinojen saaminen terapiasta. Menin eteenpäin ”päivä kerrallaan”.

Ensimmäisenä Noran kuoleman jälkeisenä vuotena meillä olisi pitänyt ehdottomasti olla esim. perhetapaamista psykologin kanssa, jolloin pysähtyminen asian äärelle olisi tullut koko perheelle ajoissa. Koen, ettemme saaneet riittävästi apua ja se minkä saimme, tuli oman aktiivisuuteni ja päättäväisyyteni ansiosta. Mieheni jäi kaiken avun ulkopuolelle, on ihme että olemme kaiken tämän jälkeen yhä yhdessä.

Kävin kaksi kertaa Surunauhan Surumammoissa muistaakseni vuosina 2009 ja 2010. Tunsin oloni ryhmässä hieman ulkopuoliseksi, sillä minulla oli vahva tarve mennä asian kanssa eteenpäin jumittamisen sijaan. Tunsin, ettei suru voi täyttää koko maailmaani. Surunauhan kautta tutustuin kuitenkin muutamiin ihmisiin, joista tuli minulle tärkeitä vertaisia ja sain käsiteltyä häpeää ja syyllisyyttä. Erityisen tärkeänä asian käsittelyssä koen Surunauhan keskustelupalstan. Pidin palstalla ”surupäiväkirjaa”. Aluksi kävin palstalla useita kertoja päivässä, melkein pakonomaisesti. Pikkuhiljaa välit harvenivat ja nykyään käyn enää silloin tällöin kurkkaamassa, miten silloiset vertaiset voivat ja vieläkö he kirjoittelevat tuntemuksiaan sinne.

Jaksamisessani tärkeimpiä asioita ovat olleet toisen lapseni toipuminen, mieheni ja terapia. Sain todella paljon myötätuntoa aluksi, mutta myöhemmin minusta tuntui, että seuraani hieman välteltiin. Nykyisin tilanne on tasapainottunut. Olisin toivonut, että asia olisi sanottu ääneen edes kerran. Välttely oli kaikkein pahinta.

Eteenpäin

Tiedän, että selviän tästä. Heti Noran kuoleman jälkeen vihasin sitä, kun ihmiset hokivat, että ”aika parantaa haavat”. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että aika ja asian aktiivinen käsitteleminen ovat todella auttaneet. Syyllisyyden tunteilta en kuitenkaan ole välttynyt. Ajattelen, että vanhempien tärkein tehtävä on suojella lastaan. Epäonnistuin vanhempana siinä. En saa koskaan vastausta mielessäni oleviin avoimiin kysymyksiin, mutta olen voinut käsitellä niitä.

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet hyvää aikaa ja minusta tuntuu että tilanne paranee koko ajan. Opiskelen parhaillaan korkeakoulututkintoa työn ohessa. Lisäksi olen myös opiskellut ryhmäliikunnan ohjaajaksi ja ohjaan liikuntaa useita kertoja viikossa. Liikunnan kautta itseni ilmaiseminen on oma juttuni ja tuntuu tärkeältä. Ennen Noran kuolemaa piirsin paljon, nyt en ole siihen pystynyt. Ylipäätään luova ilmaisu on minulle luontevaa. Pystyn myös katsomaan tulevaisuuteen ja suunnittelemaan tai kuvittelemaan asioita, mikä tuntuu hyvältä. Asetan itselleni erilaisia konkreettisia välitavoitteita esimerkiksi liikuntaan liittyen, kaiken takana on ajatus siitä että kehoni on temppelini. Kun voin fyysisesti hyvin, voin paremmin myös henkisesti.

Noran sairastuminen, itsemurha ja kuolema ovat saaneet minut luottamaan enemmän intuitiooni sekä puuttumaan rohkeasti epäkohtiin. Olen myös voimakkaampi. Tapahtuneesta on nyt seitsemän vuotta ja tunteeni asiaa kohtaan vaihtelevat yhä. Elän tässä ja nyt, en sitten kun. Näytän tunteeni ja seuraan sydäntäni. Kaikki turha on jäänyt. Olen miettinyt mitä oikeasti haluan tehdä. Se mitä ulkopuoliset ajattelevat ei enää liikuta minua. Pidän enemmän ovia auki ja tartun hetkeen. Olen läsnä, tässä ja nyt.”

Niina, 43 v.
Julkaistu maaliskuussa 2018