Nellyn tarina

Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa ja yritän ottaa asiat sillä tavalla

 

”Pikkuveljeni tappoi itsensä heinäkuussa 2014. Vaikka veljeni elämä oli hieman sivuraiteilla, en olisi uskonut että hän päätyy tekemään itsemurhan.

Sain tietää veljeni kuolemasta äitini välityksellä, itse muistan kyseisen illan tapahtumia vain osittain, muisti on blokannut aika paljon tunnelmiani, tunteitani ja ajatuksiani pois. Muistan kuitenkin itkeneeni lohduttomasti, kun ystävät tulivat käymään luonani vielä samana iltana.

Ylipäätään ystäväni olivat mielettömän hyvin apunani ja tukenani tapahtuman jälkeen. Kuuntelivat, lohduttivat ja itkivät kanssani. Kävin myös työterveydenhuollon kautta psykologin luona, mutta en kokenut että käynnistä olisi ollut minulle apua. Häneltä olisin odottanut ammattimaisempaa käytöstä, en kaivannut sääliviä katseita veljeni  päätöksestä kertoessani. Myös äitini ja työpaikkani rooli on ollut omalle jaksamiselleni ehdottoman tärkeää. Olen yhä kiitollinen siitä, että palatessani töihin kaikki käyttäytyivät minua kohtaan normaalisti, kuten olin toivonut. Nyt olen liittynyt vertaistukiryhmään ja ensimmäinen tapaaminen on ensi keskiviikkona.

Selvisin itsemurhasta eteenpäin, kun oli pakko selvitä. Kaikkein pahin oli ohi puoli vuotta kuoleman jälkeen, vaikka vieläkin asiasta puhuminen täysin uuden ihmisen kanssa on haastavaa.

En ole kokenut etten olisi tehnyt tarpeeksi auttaakseni veljeäni. Ainoa mikä on jäänyt vaivaamaan, on myöhemmin saamani tieto siitä, että veljeni yritti soittaa minulle kuolemaansa edeltävänä päivänä vanhaan numerooni, sillä hän ei muistanut uutta numeroani ulkoa. Toisaalta voi olla ihan hyvä, etten puhunut hänen kanssaan, sillä olisin ehkä jälkeen päin alkanut miettimään sitä miksi en huomannut mitään erikoista jne.

En ole kohdannut vääränlaista suhtautumista itseeni tai tapahtuneeseen ihmisten taholta. Luulen, että muiden käyttäytyminen on tosi paljon myös itsestä ja omasta asenteesta kiinni. Olen tehnyt kaikille selväksi, että kerron kyllä veljestäni, jos joku haluaa jotain kysyä. Harvemmin kuitenkaan otan itse asiaa ensimmäisenä puheeksi.

Veljeni kuolema on vaikuttanut elämääni monin eri tavoin. Esimerkiksi menettämisen pelko on läsnä koko ajan. Huolehdin myös usein läheisteni hyvinvoinnista ja pelkään saavani ikäviä puheluita. En myöskään lähde enää niin helposti arvostelemaan ihmisiä edes ajatuksissani. Kaikilla on omat murheensa. Ja välillä havahdun vaikkapa bussissa ajatukseen siitä, että kuinkahan monella on samanlainen kokemus elämässään kuin itselläni. Lähipiiristänikin kun on ilmennyt monta vastaavanlaista tapausta.

Veljeni itsemurhasta on nyt vähän yli vuosi ja kolme kuukautta. Olen oppinut elämään asian kanssa. Iltaisin tulee väistämättä mieleen asioita, mutta sitten on vaan pakko tehdä ja miettiä muuta. Tavallaan myös hyväksyn veljeni teon, mutta en pysty käsittämään mistä hän keräsi rohkeutensa siihen. Välillä minua mietityttää myös se mitä hän viimeisinä minuutteina ajatteli ja tunsi.

Voin tällä hetkellä yllättävän hyvin, mikä on tosi positiivista siitä huolimatta, että tämä kaikki on tosi syvältä. Olin vielä viime vuonna varma, ettei tilanteeni olisi tällainen vielä vuosiin. Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa ja yritän ottaa asiat sillä tavalla. Käyn veljeni haudalla pari kertaa kuukaudessa ja koen että se auttaa minua arjessa.

Vaikka veljeni kuolema ja sitä seurannut surutyö on tuntunut äärimmäisen raskaalta, on ollut hienoa huomata kuinka paljon läheiseni, ystäväni, kaverini ja työyhteisöni minusta välittävät.

Nelly 32 v.

Julkaistu elokuussa 2016