Miksi lähdit?

Asia on mielessäni joka päivä – surumielisyys on vallalla, mutta paljon myös tunteita rakkaudesta vihaan

 

Rakas serkkuni teki itsemurhan puolitoista vuotta sitten. Olimme hyvin läheisiä jo lapsina. Serkkuni oli minua hiljaisempi, hyvä ja luotettava ihminen. Serkkuni sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se ei mielestäni näkynyt hänestä juurikaan. Hänellä oli hyvin pieni sosiaalinen piiri, hän vaikutti aika yksinäiseltä. Asuimme lähekkäin. Tapaamisillamme kävimme enimmäkseen luonnossa kävelyllä, välillä myös taidetapahtumissa.

Reilu puoli vuotta ennen kuolemaansa, hänen persoonallisuutensa muuttui yllättäen. Aluksi serkkuni muuttui entistä hiljaisemmaksi, jonka jälkeen hän alkoi pikkuhiljaa avautua minulle pahasta olostaan. Serkkuni oli lopettanut lääkityksen itsenäisesti reilu puoli vuotta aiemmin. Hän oli pettynyt mm. lääkepainotteiseen hoitotapaan ja puutteelliseen hoitoon. Hän kamppaili toistuvasti hoidon ja hoidosta pois pysymisen välillä – tarvitsi hoitoa, halusi ja ei halunnut sitä. Hän kävi tapaamisissamme läpi elämänhistoriaansa. Lopulta hän kertoi hyvin yksityiskohtaisesti erilaisista itsemurhatavoista ja suunnitelmistaan minulle, kieltäen minua kertomasta asiasta kenellekään muulle. Hätäännyin ja yritin auttaa häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla, sekä hakea tietoa ja tukea järkyttävään tilanteeseen lukuisilta terveydenhuollon ammattilaisilta.

Olin välillä serkkuni mukana myös lääkärissä, kävimme yhdessä mm. mielenterveyspoliklinikalla ja Auroran sairaalassa. Kaikki energiani ja huomioni meni siihen, että yritin saada hänet näkemään elämän elämisen arvoisena. Hänen päätöksensä oli kuitenkin todella vahva. Hän koki, että oli elänyt elämänsä väärin ja jättänyt tekemättä itselleen tärkeitä asioita, vaikka se kaikki olisi ollut mahdollista. Jos hänellä olisi ollut halua ja tahtoa, hän olisi voinut toteuttaa unelmansa ennen pois lähtöään. Tuntuu surulliselta, ettei hän tehnyt niin, vaan valitsi kuoleman. Omat voimani vähenivät koko ajan, kun jatkuva pelkääminen ja merkityksettömältä tuntuva auttaminen uuvuttivat. Olin koko asian ja auttamisen kanssa hyvin yksin – ja toisaalta ainut läheinen, joka tiesi hänen todellisen tilanteensa. Kuoleman jälkeen sain kuitenkin tietää, että jotkut lähipiiristä olivat havainneet hänen pahan olonsa. Mietin olisiko muiden tilanteen huomanneiden tuki auttanut.

Serkkuni lähetti minulle kotimaan matkaltaan äidilleen osoitetun jäähyväiskirjeen sekä jäähyväisvideoita, jotka oli osoitettu myös muulle lähipiirille jäähyväisviestiksi. Jostakin syystä hän kuitenkin muutti mielensä, keskeytti itsemurhasuunnitelmansa ja palasi kirjeen lähettämispäivänä takaisin kotiin. Viesti saapui, vasta muutama päivä hänen paluunsa jälkeen. Hän soitti reissultaan ja kertoi että haluaisi tavata minut. Tavatessamme hän kertoi itkien, että minulle olisi tulossa muutaman päivän kuluttua kirje postitse.

Joitakin päiviä tapahtuman jälkeen, kävimme jälleen yhdessä lääkärissä. Tilanne ei muuttunut, sillä hän ei uskaltanut eikä halunnut sisälle sairaalaan, vaan koki voimakasta ahdistusta asiaan liittyen. Hänestä tuntui myös ettei saisi sieltä apua tilanteeseensa.

Vaikka pelko serkkuni itsemurhasta oli jatkuvasti mielessäni, toivoin ja uskoin pitkään, että läsnäoloni ja tukeni avulla hänen synkät ajatuksensa olisivat muuttuneet valoisammiksi ja haihtuneet pois. Näin ei käynyt.

Kun serkkuni lopulta katosi, ymmärsin että jotakin peruuttamatonta ja järkyttävää oli edessä, mutta toivoin viimeiseen asti, ettei hän olisi toteuttanut aikomuksiaan. Reaktioni oli alkukantaisen voimakas, kaikki sisälleni patoutunut pelko, jännitys ja epätoivo purkautuivat äärimmäisellä tavalla. Huusin, karjuin ja itkin. Olin etsimässä, ja löytämässä hänet. Se oli äärimmäisen traumaattinen kokemus.

Seurakunta järjesti ymmärtäväisen ja empaattisen papin kanssa kriisitapaamisen, mikä tuntui tuossa tilanteessa hyvin lohdulliselta. Pappi järjesti minulle myös lyhytkestoisen viiden kerran akuutin kriisiterapiajakson, mikä oli äärimmäisen hoitava, laadukas ja hyvä, mutta aivan liian lyhyt. Terapian loppuminen oli minulle valtava pettymys. Olisin tarvinnut ainakin muutaman lisäkerran, mutta se ei ollut mahdollista, sillä maksimimäärä on ilmeisesti viisi kertaa.

Minulle käännekohta kaikkein pahimmasta shokista selviytymisessä oli se, kun huomasin, että pystyin pikkuhiljaa tekemään asioita, joita olin ennenkin tehnyt. Moniin tavallisiin arkisiin asioihin piti kuitenkin tutustua uudestaan. Itselleni tärkeää oli myös se, että pitkähkön unettoman jakson jälkeen aloin saada nukutuksi, ja että pystyin vihdoin liikkumaan julkisilla paikoilla ilman hallitsemattomia itkunpurkauksia.

Oirehdin kuitenkin yhä ja tapahtuma on mielessäni joka päivä aiheuttaen univaikeuksia, surua ja mielipahaa. Nyt 2015 syksyllä kävin Vesovan viikonlopun kestävässä suruseminaarissa, mikä oli minulle hyvin tärkeää. Vertaistuen kautta sain kosketuksen myös muiden saman kokeneiden monisyisiin tunnetiloihin, mikä avarsi maailmankatsomustani.

Lukuisat tekoon liittyvät avoimeksi jääneet kysymykset vaivaavat minua vieläkin. Mikä hänet ajoi tuohon järkyttävään tekoon?? Serkkuni oli hyvä ihminen ja vietti terveellistä elämää, minun on vaikea ymmärtää, miksei hän toteuttanut unelmiaan, tai miksei välittämiseni riittänyt.

Läheisteni kanssa keskusteleminen, itkeminen, rukous, luonto, taide ja luovuus ovat auttaneet minua selviytymisessä. Ylipäätään muutaman läheisen välittävä suhtautuminen on tuntunut hyvältä ja merkitykselliseltä. Tanssi on ollut minulle tärkeä harrastus jo kauan. Saan siitä voimaa ja sen avulla pääsen irti murheista, sillä tanssiessa ei voi miettiä mitään muuta. Myös muu liikunta tuntuu voimaannuttavalta.

Joidenkin läheisten ihmisten sulkeutuneisuus ja välinpitämättömyys sekä erityisesti serkkuni äidin syvästi järkyttävä ja syyttävä suhtautuminen minuun sekä tapahtuneeseen on puolestaan hankaloittanut ja hidastanut toipumistani paljon. Tuntui ja tuntuu yhä todella pahalta, että hän kielsi osallistumiseni hautajaisiin. Osa lähipiiristä, jätti minut, oman ”onneni” nojaan, vaikka olin tehnyt  serkkuni eteen kaikkeni ja ollut hänen tukenaan viimeiseen asti. Tosin sitä he eivät taida tietää, koska asiasta ei saa puhua. Koenkin, että koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta käydä tapahtumaketjua läpi serkkuni lähimpien kanssa, on asian käsittely minulla edelleen kesken. Minulle tärkeää olisi ollut avoin keskustelu, kuulumisten ja jaksamisen kysely. Niiden avulla olisin tuntenut saavani enemmän tukea elämääni rajusti ravisuttaneeseen ja  traumaattiseen menetykseen.

Olen kirjoittanut yli vuoden ajan pitkää kirjettä serkkuni äidille saadakseni oman näkemykseni ja tietämykseni tilanteesta julki ja päästäkseni asian kanssa eteenpäin. Mietin sopivaa lähettämisajankohtaa, sillä haluaisin, että hän kykenisi parhaalla mahdollisella tavalla käsittelemään ja ymmärtämään asiaan liittyviä vaikeita ja traumaattisia asioita. Arvioin kirjeen lähettämisen vievän omaakin surutyötäni eteenpäin.

Serkkuni itsemurha on ollut jonkinlainen käännekohta elämässäni. Sen myötä joitakin ihmissuhteita on katkennut, mutta toisaalta myös uusia on syntynyt. Olen aiempaa kiitollisempi elämästä ja ymmärrän sen ainutkertaisuuden sekä rajallisuuden entistä vahvemmin. Havainnoin ympärilläni olevaa kauneutta ja välittämistä aiempaa voimallisemmin.

Kuitenkin koen yhä tarvitsevani terapiaa asian käsittelyyn, sillä voimavarani ovat yhä vähäiset ja aistini reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin herkästi. Asia on mielessäni joka päivä – surumielisyys on vallalla, mutta paljon myös muita tunteita rakkaudesta vihaan.

 

Miksi lähdit?, 48 v.

Julkaistu kesäkuussa 2016