Marittan tarina

Tästä loppuelämästä on vain pakko suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla, kaikesta huolimatta

 

”Lokakuussa 2010 veljeni lapsi, kummipoikani, teki itsemurhan hirttäytymällä. Veljeni oli eronnut paljon aiemmin pojan äidistä ja sain tiedon pojan äidin uudelta mieheltä. Kummipoikani äiti meni täysin tolaltaan tiedosta, eikä pystynyt tekemään muuta kuin huutamaan ja makaamaan. Pojan isäpuoli pyysi minua soittamaan ja kertomaan asiasta veljelleni.

En tiedä mitään vaikeampaa, kuin miltä puhelun soittaminen tuolloin tuntui – soittaa omalle veljelle ja kertoa, että lapsesi on tehnyt itsemurhan. Se oli elämäni kamalin puhelu. Asian muisteleminen itkettää minua yhä.

Puhelun jälkeen lähdin viemään suruviestiä äidilleni. Jäin hänen luokseen yöksi varmistaakseni, että hän pärjää. Itkimme yhdessä niin valtavasti, että sillä ei ollut mitään rajaa. Soitin vielä poliisille ja ambulanssiin varmistaakseni, että tieto pitää paikkansa. Oli vaikeaa uskoa tapahtunutta todeksi, se oli täysi yllätys meille kaikille. Minkäänlaisia merkkejä ei ollut ilmassa. Jälkikäteen kuulimme hänen tuoreen avioliittonsa rakoilusta.

Aluksi ajattelin, että oli tapahtunut jokin karmea erehdys ja että kummipoikani elää. Minua oksetti ja olin täysin lamaantunut. Paha oloni oli äärimmäisen voimakas. Menetin muistini, kykyni nähdä värejä, ruokahaluni ja elämäniloni. Tuntui, että elämä ei voi jatkua tämän jälkeen millään tasolla. Olin järkyttävän vihainen koko elämälle, siis kaikelle muulle paitsi kummipojalleni. Kuljin pitkin metsiä, huusin ja kiroilin valtavasti, ja näin aivan käsittämättömiä ”haamuja”. Taulutkin vääristyivät mielessäni kamaliksi kuviksi. Tajusin kyllä, että se mitä näin oli harhaa, mutta en pystynyt näkemään asioita todellisina. Itsemurha vei luottamukseni elämään totaalisesti.

Menin terveyskeskukseen, mutta lääkäri antoi minulle vain kaksi päivää sairauslomaa, koska kyseessä ei ollut oma lapseni. Menin psykiatrille, joka määräsi heti kolmisen kuukautta sairauslomaa. Sanoin hänelle, että jos kukaan ei ymmärrä oloani, katkaisen vaikka käteni, että pääsen pois työympyröistä. Juttelin myös papin kanssa, mutta aivan turhaan.

Lapilla on aina ollut suuri merkitys minulle ja heti kun pidempi sairausloma alkoi, lähdin Lappiin kahdeksi viikoksi. Oli ihanaa, kun kukaan ei tuntenut minua tai kysellyt itsemurhasta. Minusta tuntui, että Lappi on ainoa paikka, missä pystyn hengittämään vapaasti.

Kävin vielä itsemurhan jälkeisenä keväänä työpsykologin kanssa juttelemassa, mutta välillä minusta tuntui, että terapiatapaamiset olivat aivan turhia. Myös silloiselta esimieheltäni olisin odottanut hitusen ymmärrystä ja empatiaa. Menin Surunauhan Vesova-viikonloppuun vuosi kummipoikani itsemurhan jälkeen ja nyt olen toiminut reilun vuoden verran vertaisohjaajana. Vertaisryhmästä on ollut itsellenikin ohjaajana paljon apua. Koen tärkeäksi vertaistuen ajatuksen, jossa ryhmän jäsenet ymmärtävät kokemustensa myötä toisiaan ja ”yhteiseen” asiaan liittyviä tunteita.

Jossakin vaiheessa huomasin, että pystyin taas nauramaan, ja että värit olivat palanneet elämäni. Itsemurhasta oli tuolloin todennäköisesti mennyt reilun vuoden verran. Samoihin aikoihin hakeuduin opiskelemaan työni ohella, ja uskonkin että se pelasti minut. Tein kuukaudessa kolme viikkoa töitä ja olin viikon koulussa. Kun minulla oli kouluviikko, pystyin unohtamaan kaiken mikä liittyi kotiin tai suruun. Sanoin läheisilleni, etten ehdi kouluviikkoina vastailemaan puheluihin ja sen avulla sain itselleni aina viikon täydellistä vapautta kaikesta. Opiskeluni kestivät kaiken kaikkiaan 1,5 vuotta.

Aluksi jotkut ystäväni välttelivät minua, mutta ajan myötä todelliset ystävät erottuivat ja jäivät elämääni. Tuntui pahalta, kun jotkut vähättelivät suruani ja sanoivat varsin nopeasti, että nyt pitäisi jo helpottaa. Vastasin heille, ettei surulla ei ole oikeaa aikaa tai kestoa. Olen aina ollut vahva, se joka auttaa ja ymmärtää muita, mutta tällä kertaa olisin toivonut voivani olla heikko ja saada tukea muilta. Kun näin ei käynyt, sairastuin masennukseen.

Matkani Lappiin ja Norjaan ovat antaneet minulle paljon voimia jaksamiseen monta kertaa matkan varrella. Myös liikunta, kuten lumikenkäily, vesijumppa, zumba, pyöräily, lenkkeily ja ratsastus ovat helpottaneet paljon oloani. Mitä huonompi oloni on ollut, sitä pidempi lenkki sen parantamiseen on tarvittu. Aina takaisin tullessa olen kuitenkin huomannut, että murheet ja paha olo ovat keventyneet selvästi. Tanssissa ja ratsastuksessa on myös se hyvä puoli, että ne edellyttävät täydellistä keskittymistä, eikä niissä voi miettiä mitään muuta. Tämä oli minulle hyvin tärkeää varsinkin alkuaikoina, kun tarvitsin lepoa omista ajatuksistani.

Ylipäätään luonnossa liikkuminen ja pitkät metsälenkit koirani kanssa tekevät minulle hyvää samoin kuin vapaaehtoinen pelastuskoiratoiminta. Luonnollisesti myös läheiseni ja etenkin oma tytär on minulle tärkeä voimavara. Onneksi minulla on ja on ollut paljon ystäviä, joiden kanssa olen voinut käydä tapahtunutta läpi.

Raskas työni kehitysvammaisten parissa on puolestaan hidastanut toipumistani. 29 vuotta jatkunut työputki on alkanut tuntua liian kuormittavalta. Myös veljeni sekä äitini kannattelu heidän surutyössään on vienyt paljon voimiani ja olen joutunut sysäämään omaa surutyötäni sivuun.

Minulla oli kummipoikani kanssa erittäin hyvät välit koko hänen elämänsä ajan ja vaikka avoimia kysymyksiä on jäänyt paljon, en ole tuntenut syyllisyyttä. Olen jollakin tavalla oppinut elämään asian kanssa. Moni on sanonut, että tapahtuma on muuttanut minua. Olen itse samaa mieltä.

Pienet asiat eivät enää hetkauta minua ja ajattelen, että kestän melkein mitä vaan, kun kerran olen tästäkin selvinnyt. Joiltakin osin olen kovettunut, mutta jollakin toisella tavalla taas tullut paljon herkemmäksi. Kaunis musiikki, maisema, kuva tai sana saa kyyneleet silmiini. Myös surullinen elokuva voi nostaa tunteita pintaan hyvin voimakkaasti. Iso asia itselleni on se, että olen oppinut sanomaan ei. Vahvuuteen sairastuminen ja siitä paraneminen on opettanut, ettei minun tarvitse aina jaksaa tai auttaa muita itseni kustannuksella.

Otin lopulta myös kauan suunnittelemani tatuoinnin, missä on poro, revontulet sekä kolme tähteä taivaalla. Poro ja revontulet edustavat minulle ”pohjoisen voimaa” ja tähdet taivaalla isääni, tätiäni ja suurin niistä kummipoikaani.

Tällä hetkellä voin olon ja voimavarojen puolesta pääosin oikein hyvin. Olen energinen ja pystynyt nauttimaan elämästäni sekä harrastuksistani. Pystyn jo ajattelemaan ja muistelemaan kummipoikaani välillä ilman surua ja valtavaa kaipausta. Joskus oikein pakotan itseni ajattelemaan pelkästään positiivisia ja ihania muistoja, ja kerron niistä myös hänen 9-vuotiaalle tyttärelleen.

Itsemurhasta on tänään tätä kirjoittaessani tasan viisi vuotta. Päivä on ollut täynnä surullisia ja karmaisevia muistoja. Itku on ollut herkässä ja tunteet pinnassa. Olen halunnut olla lähes koko päivän yksin omien ajatusteni kanssa. Tällä hetkellä en jaksa olla sosiaalinen, enkä pirteä.

Vuosien myötä olen oppinut, että suurin tuska helpottaa, kun ”vuosipäivä” menee ohi ja kaikki siihen liittyvät ajatukset siirtyvät taas taka-alalle. Olen myös oppinut hyväksymään tosiasian, että minulla on elämä ennen kummipoikani itsemurhaa ja tämä nykyinen elämä sen jälkeen. Alussa kapinoin valtavasti ja halusin entisen elämäni takaisin. Nyt hyväksyn, että se ei palaa koskaan. Tästä loppuelämästä on vain pakko suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla, kaikesta huolimatta.

Ajattelen, että kokemusteni kautta olen ehkä pystynyt vertaisohjaajana ja keskustelukumppanina auttamaan jotain saman asian kanssa kamppailevaa. Olen myös oppinut pitämään paremmin puoleni ja tuomaan mielipiteeni paremmin esille – ja todellakin sanomaan ei. Näiden sinänsä positiivisten elämässäni tapahtuneiden muutosten hinta vain on ollut kohtuuttoman kova.”

Maritta 54 v.

Julkaistu toukokuussa 2016