Mennyttä en voi muuttaa, mutta tulevaisuuteeni vaikutan itse
”Avopuolisoni teki itsemurhan maaliskuussa 2014, kun olin raskaana. Lapsi oli hyvin toivottu ja laskettuun aikaan oli kaksi kuukautta. Asuimme tuolloin viikon verran vanhempieni kotona muistisairaan mummini tukena, sillä vanhempani olivat matkoilla. Yhtenä iltana mies ei tullutkaan työpäivän jälkeen vanhempieni kotiin enkä saanut häntä puhelimella kiinni. Ajoin lopulta kotiimme ja ja löysin eteisen ovesta lapun: ”Suvi rakas, älä tule peremmälle, soita poliisit”. Mieheni oli ampunut itsensä. Onneksi en mennyt pidemmälle. Hän oli kasannut huonekaluja eteisen oven taakse esteeksi.
Itsemurha oli yllätys. Mieheni ei ollut ihminen, jonka olisi kuvitellut tekevän pahaa kärpäsellekään. Itsestään puhumattakaan. Mitään syitä tai riitoja ei ollut. Kaiken piti olla kunnossa, vaikka raskauden alkupuolella hän kadotti jostakin syystä ilon odottamisesta ja tilalle tuli ahdistuneisuutta sekä unettomuutta. Hän puhui minulle työstressistä, mutta pohti kuitenkin toistuvasti iltaisin omaa lapsuuttaan. Haimme apua viideltä eri taholta, mutta kukaan ei kunnolla puuttunut unettomuuteen tai muihin fyysisiin oireisiin, joita oli ilmennyt parin edeltävän kuukauden aikana. Missään vaiheessa hän ei kertonut tai antanut minkäänlaisia merkkejä ajatustensa todellisesta synkkyydestä. Myöhemmin ilmeni kuitenkin, että hän oli suunnitellut tekonsa hyvin. Olen miettinyt, olisiko hän voinut olla jopa psykoosissa, sillä töissäkin oli alkanut tapahtua pieniä virheitä.
En voinut uskoa tilannetta todeksi. Poliiseja odottaessani mieleeni nousi myös pelko omasta ja vauvamme hengestä. Menin odottamaan poliiseja tiiliseinän taakse, vaikka toisaalta halusin mennä sisälle. Tyhjyys ja jäätävä kylmyys iskivät ambulanssissa, oletan että kyseessä oli shokkitila. En pystynyt huutamaan tai sanomaan juuri muuta kuin mieheni henkilötiedot poliiseille. Sitten sisälleni tuli hiljaisuus ja pohjaton tyhjyys, joka seuraa kenties aina sisälläni. Tärinä ja itku seurasivat vasta hetken kuluttua.
Minut vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, missä tarkastettiin myös vauvan vointi. Sairaalassa minulta kysyttiin, olisiko minulla joku, kenen luokse voisin mennä. Ei ollut. Pahinta oli odottaa avun tulemista ensiapupolin huoneessa aivan yksin. Aika tuntui pitkältä. Odottaminen siellä oli kuitenkin helpompaa kuin odotushuoneessa muiden ihmisten kanssa, kuten minulle aluksi ehdotettiin. Onneksi sain jäädä yöksi sairaalaan, synnyttäneiden osastolle, missä luonani oli koko ajan yksi hoitaja, siihen asti kunnes veljeni saapui aamulla. Seuraavana päivänä sairaalan kriisiapu kävi luonani, mutta minun teki pahaa puhua heille, sillä he itkivät niin paljon. En halunnut lisätä heidän kärsimystään.
Olin aluksi hämmentynyt ja vihainen siitä, että hän teki sen kotonamme. Sen jälkeen aloin surra sitä, ettei kukaan auttava taho ottanut mieheni oireita vakavasti, eikä hän saanut apua, vaikka tiesi ettei kaikki ole kunnossa. Muistan, kun hän sanoi jossakin vaiheessa, ettei tunne enää itseään. Surin syvästi ja olin huolestunut sekä omasta, että lapseni puolesta. Mietin miten selviydyn lähestyvästä synnytyksestä, sekä sitä miksi hän ei jaksanut edes siihen asti, että olisi nähnyt poikansa ja miettinyt sitten uudestaan. Eikö hän rakastanutkaan minua tai itseään… Ihmettelin, että hän ei nähnyt toivoa edes vauvassamme.
Kriisiapu tuli kerran myös kotiin, mutta tilanne oli samankaltainen kuin sairaalassa. He itkivät ja kertoivat minulle shokista sekä surusta suoraan esitteistä lukemalla. Kun yritin järki-ihmisenä kysyä heiltä käytännön asioista, niin he sivuuttivat kysymykseni toteamalla, etteivät esittämäni asiat ole nyt kiireellisiä. Suurin apu minkä heiltä sain oli Surunauhan ja Suomen nuoret lesket ry:n esitteet, jotka he jättivät. Minulla ei kuitenkaan ollut voimia tutustua omin voimin kumpaankaan, vaikka olisi varmasti pitänyt.
Olimme mieheni kanssa käyneet hakemassa hänelle aiemmin apua myös kirkon perheneuvojalta ja kävin tapahtuneen jälkeen muutaman kerran samassa paikassa juttelemassa mieheni kuolemasta. Perheneuvojat olivat todella ammattitaitoisia. Minun olisi pitänyt tuolloin ymmärtää pyytää lähete psykologille, etten olisi kuormittanut vanhempiani, ystäviäni ja tuntemattomia niin paljon. Ammattiavun kautta olisin ehkä saanut kasattua itseni paremmin myös lähestyvään synnytykseen.
Jollakin tavalla jäin asioiden kanssa yksin. En saanut tarvitsemaani apua ja tukea käytännön asioihin tai tapahtuneen käsittelyyn. Käytännön asioihin kukaan ei osannut sanoa oikein mitään. Hyvänä esimerkkinä oli isyystestin DNA:n ottamisen tärkeyden kiireellisyys, kun mieheni kerran oli kuollut ja vielä ruumis. Asunnon siivoaminen ja desinfioiminen, uusi asunto, muutto, synnytykseen valmistautuminen jne. Kun koko elämä meni kerralla uusiksi, hoidettavia ja mietittäviä asioita oli valtavasti.
Tapahtuneen jälkeen minulle sanottiin, että syytät tapahtuneesta varmasti jonkin aikaa itseäsi. Miksi? Olin ja olen yhä ihmeissäni tästä, enhän minä häntä tappanut. Syyttäisin itseäni, jos en olisi tehnyt mitään, hakenut hänelle apua tai koettanut ymmärtää häntä.
Psykologille pääsy heti itsemurhan jälkeen tai viimeistään seuraavalla viikolla olisi ollut hyvin tärkeää. Nyt taistelin yksin asioiden kanssa maaliskuusta kesän lopulle, kunnes pääsin lopulta neuvolan kautta psykologille elokuussa. Samaan aikaan minun olisi pitänyt keskittyä vauvaan ja pärjätä arjessa. Neuvolan kautta sain mutkien kautta perhetyöntekijän käymään jonkin aikaa luonamme, mikä tuntui tuolloin parhaalta konkreettiselta avulta vanhempieni tarjoaman avun lisäksi. Perhetyöntekijän käyttöön liittyi kuitenkin paljon avoimia kysymyksiä liittyen maksuun, palvelun sisältöön kuin omaan ajankäyttöönikin. Olin niin sumussa itseni kanssa, että asiat olisi pitänyt esittää selkeämmin. Parin tunnin pituisten käyntien aikana hoidin lähinnä kuolinpesän asioita lakimiesten ja poliisien kanssa, muutaman kerran nukuin.
Kun vauva syntyi, minulla oli kuitenkin vahva tunne siitä, että pärjäämme ja että olen lapsellemme paras äiti ja vanhempi. Ilman vauvaa selviäminen olisi varmasti ollut paljon hankalampaa. Arjen täytyi jatkua. Pyykkääminen, siivous, ruoanlaitto, uni, vauvan hoito ja ulkoilu kannattelivat. Minut pelasti tiukka arki ja rutiinit. En jättänyt murehtimiselle liiaksi tilaa. Välillä itkeskelin päivän mittaan, mutta niin teen edelleen.
Asun pienellä paikkakunnalla, missä ei valitettavasti ole Surunauhan ryhmää, mutta pääsin elokuussa 2014 isoon Surunauhan vuositapaamiseen Turussa, mikä oli minulle asian kanssa eteenpäin menossa todella tärkeää. Olisin halunnut mukaan myös vuonna 2015, mutta en mahtunut mukaan rajoitetun osallistujamäärän takia. Olen kuitenkin jutellut Surunauhan työntekijöiden kanssa puhelimitse ja sähköpostitse saaden heiltä tukea.
Mietin yhä, että onko toipumisvaihe vieläkään ohi, kun pinnan alla on niin paljon tunteita ja ilman vastausta jääneitä kysymyksiä mieheni tilanteesta. Oliko hän psykoosissa vai tekikö hän itsemurhan täysin tietoisena? Ihmettelyä on jälkikäteen aiheuttanut myös ammattiauttajien hämääntyminen ilmeisesti ulkoisista syistä. Eli koska mieheni oli hyvännäköinen, urheilullinen mies, jolla oli insinöörin vakityöpaikka ja koti hyvällä alueella, hänessä ei voisi olla vikaa tai sairautta. Sanottiin vaan, että taitaa rouvan hormonit käydä kierroksilla. Minua ei kuunneltu, eikä kukaan puuttunut kunnolla mieheni fyysisiin oireisiin, kuten ruokahaluttomuuteen, unettomuuteen, eristyneisyyteen, fyysisen kontaktin haluttomuuteen, puhumattomuuteen, jännitystiloihin, kiivaaseen sykkeeseen tai hikoiluun.
Mieheni jätti onneksi minulle jäähyväiskirjeen, jonka sisältö on helpottanut oloani. Olen antanut miehelleni anteeksi ja ajattelen nyt, että hänen oli niin kamalan paha olla, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt muuta keinoa helpottaa oloaan. Olen myös kiitollinen siitä, että hän suojeli minua näkemästä aivan kaikkea. Muistan nyt, että jo joulun aikaan hän sanoi, että kohta sinulla Suvi on vauva hänen lisäkseen hoidettavana. En tuolloin ymmärtänyt kuinka suuri tuokin huoli oli mieheni mielessä. Olen jälkikäteen järkeillyt myös itsemurhan tekotapaa ja paikan valintaa, sillä mieheni rakasti paljon kotiaan, saunomista ja ennen kaikkea metsästystä. Jotenkin tuntuu, ettei mikään muu tapa olisi ollut hänen näköistään.
Olen yrittänyt pohtia erilaisten kirjojen lukemisen kautta kuinka kamala hänen olonsa on ollut. Pyrkinyt ikään kuin menemään hänen päänsä sisälle sekä ymmärtämään tekoa sitä kautta. Ajattelen asiaa joka päivä ja lukitsen ajatuksen viimeiseen aamuumme – pitkään lämpimään halaukseen ja suukotteluun keväisessä aamussa. Vaihdoimme vielä muutaman sanan kauniista säästä ja isona parvena lentävistä linnuista. Ennen lähtöäni kehotin häntä vielä menemään ulos katsomaan lintuja, kuuntelemaan niiden ääniä ja nauttiman auringosta. Ajattelin, että siitä tulisi hänelle parempi olo, sillä hän rakasti lintuja. Hetken tunnelma oli hyvä ja eroamisemme kaunis, muistelen jopa ajatelleeni, että ehkä hänen olonsa helpottaa jo. Tuosta hetkestä jäi minulle kaunis muisto.
Vanhempieni suuri tuki on ollut matkan varrella korvaamatonta. He ovat auttaneet joka käänteessä. Myös äitini suku on ollut tapahtuneessa jollakin tavalla läsnä ja he ovat uskaltaneet puhua asiasta kanssani avoimesti. Vauva, huippuihana poikani, on yhtä hymyä ja saa naurun muidenkin kasvoille. Nopea arkeen paluu on myös ollut minulle tärkeää. En jäänyt hetkeksikään miettimään mitä muut ajattelevat tai mitä voin tai en voi tehdä. Menin heti äiti-vauva-ryhmiin ja jatkoin muutenkin elämää muutoksista huolimatta. Olin yksin vauvan kanssa ja kaipasin myös kovasti aikuista seuraa sekä läheisyyttä. Uusi miesystäväni onkin ollut tärkeä jaksamiseni kannalta. Hän on tuonut elämääni paljon iloa ja muuta ajateltavaa – kokonaan uuden elämän.
Keskittymiskykyni on heikentynyt mieheni kuoleman jälkeen ja siksi esim. lukeminen, kirjoittaminen ja käsityöt tuottavat vaikeuksia. Minun pitää vain edetä asioiden kanssa pikkuhiljaa. Liikkuminen, uiminen ja kävely selvittävät ajatuksia ja antavat minulle energiaa. Myös musiikki on auttanut paljon – heti kuoleman jälkeen nukuin radio päällä monta kuukautta. Kun musiikki on läsnä, ei tarvitse olla yksin harhailevien ajatustensa kanssa.
Kuollutta läheistä on ikävä aina ja poikamme myötä on eteeni tullut paljon sellaisia tilanteita, jolloin minut valtaa suru siitä ettei mieheni ole mukana poikansa elämässä. Minun on pitänyt hyväksyä se, että aihetta joutuu käsittelemään toistuvasti. Kuitenkin uskon, että kun asioista puhuu ja pystyy hyväksymään tapahtuneen, on helpompi antaa anteeksi ja saada voimia eteenpäin menemiseen. En tiedä voiko muuta tapaa edes olla.
Mieheni kuoleman lisäksi traagista on ollut se, että itsemurhan jälkeen mieheni vanhemmat tai hänen veljensä eivät ole halunneet tavata minua. En saanut nähdä ruumista tai osallistua mieheni hautajaisiin. He veivät kodistamme mieheni tavaroita, eivätkä ole palauttaneet kaikkea myöhemminkään poliisille. Vei yli puoli vuotta, että saimme perunkirjoituksen pidettyä mieheni vanhempien hidastelujen takia. Kuolinpesän jako on yhä kesken ja odottaa nyt hallinto-oikeuteen menoa, sillä maistraatti ei hyväksynyt jakoa mieheni tekemän hätätilatestamentin mukaan.
Itse menetyksen päälle tämä kaikki muu on tuntunut hyvin voimia vievältä ja turhalta. Minulle olisi tehnyt hyvää voida osallistua hautajaisten järjestämiseen ja päästä osaksi normaalia suruprosessia sekä tietenkin saada hyvästellä mieheni.
Mieheni vanhempien toiminta on tehnyt kaikesta kaksin verroin raskaampaa ja tuntuu, että heidän käytöksensä on jättänyt jälkeensä enemmän avoimia kysymyksiä kuin mieheni teko. Miksi he tekevät näin, syyttävätkö he minua jne. Olen miettinyt, että eikö lapsenlapsikaan merkitse heille mitään. Oletin surun yhdistävän meitä entisestään, mutta se erottikin kaksi sukua totaalisesti. Pidän toimintaa raskaana kostona pojallemme, joka joutuu elämään ilman isäänsä, mutta nyt myös koko isänsä puoleista sukua. He eivät vastaa puheluihini, tekstiviesteihini tai kirjeisiini. Minkäänlaista yhteyttä ei ole.
Suurin osa muista ihmisistä on suhtautunut tapahtuneeseen sekä tilanteeseeni ihan hyvin. Vain muutama tuttava ei oikein tiennyt miten suhtautua ja on vetäytynyt elämästäni pois. Varmasti ihmisiä pelotti aluksi, mutta tilanne on lauennut, kun olen ollut itse avoin ja puhunut asiasta. En ole ollut kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ajattelevat, sillä itselläni on ollut niin paljon muutakin ajateltavaa koko ajan. Aluksi vähän pelkäsin voivotteluja ja säälivää katsetta. Onneksi koko alkuaika oli kuitenkin niin sumuista, etten edes muista kaikkea. Muistan kuitenkin toivoneeni, että minuun otettaisiin yhteyttä ja kanssani juteltaisiin. Jo pienikin viesti tai kirje tuntui hyvältä. Tärkeää oli myös se, että oli mahdollisuus puhua ihan jostain muusta. Parin ystävän kanssa kahvittelu oli todella iso asia minulle, samalla voittiin vaikka nauraa vauvan hassuille ilmeille.
Väitän kokevani koko elämäni tapahtuneen jälkeen eri tavalla. Olen aina ollut positiivinen ja itsenäinen, mutta nyt minulla on entistä suurempi halu pärjätä, jaksaa hoitaa ja selvitä kaikesta lapsen kanssa yksin. Olen äärettömän kiitollinen sekä omasta että poikani elämästä. Tahto elää on suuri. Vaikka tieto siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen jyskyttää päässäni koko ajan, en minäkään aina osaa puhua kauniisti ja ajatella muita.
Saan valtavasti voimaa iloisesta ja terveestä pojastani sekä vanhemmistani, jotka auttavat kaikessa ja järjestävät minulle omaa aikaa. Myös miesystäväni ja hänen ihana lapsensa tuovat elämääni paljon iloa, samoin kuin aikuisopintoni. Olen huomannut, että kaunis koti ja muut asiat, kuten korut, lapsen siistit vaatteet ja kauniit elokuvat antavat minulle oudolla tavalla voimaa. On hassua, että ennen katsoin trillereitä, nyt AVA- ja LIV-kanavien täysin toisentyyppistä tarjontaa. Jos onnistuisin mahduttamaan kalenteriini vielä jonkin harrastuksen, niin uskon että minulla olisi vielä enemmän voimavaroja arkeen. Oloni on hyvä, mutta jollakin tavalla tyhjä. Minusta tuntuu yhä, että osa tunteistani puuttuu, mutta ymmärrän kyllä, että aikaa tapahtuneesta on kulunut kuitenkin aika vähän. Tiedostan, että voisin voida paljon huonommin ja olla hyvinkin hukassa.
Nyt, puolitoista vuotta mieheni itsemurhan jälkeen, kipu on jo hellittänyt ja ajatukseni ovat muuttaneet muotoaan. Suhtaudun asiaan järjellä. Ajattelen, että hänen elämänsä piti mennä näin ja hoen itselleni, etten olisi voinut tehdä enempää. Yhteisen poikamme myötä eteen tulee paljon tilanteita, joissa tunteet tulvivat pintaan ja heittävät yön pimeinä hetkinä yhä uudelleen eteen tuttuja kysymyksiä siitä, miksi hän teki niin kuin teki ja jätti meidät tänne. Ottaa aikansa ymmärtää, että mieheni sairastui, eikä yksinkertaisesti nähnyt muuta keinoa päästä pois ahdistuksestaan ja pahasta olostaan. Sen on täytynyt olla äärimmäistä tuskaa. Olen myös kiitollinen, ettei hän koskaan millään tavoin uhannut minua tai vauvaamme. Joskus olen pohtinut onko perhesurma käynyt hänen mielessään. Myös halu auttaa muita esim. vertais- tai kriisityössä on vahvistunut.
Tiedostan vahvasti, kuinka pienestä elämän katkeaminen voi olla kiinni. Kunpa todella osaisin elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen – etten kiukuttelisi pienistä, auttaisin läheisiäni, olisin läsnä kun tarvitaan ja tekisin asioita joita oikeasti haluan. Synkkyyteen vaipumalla olisin varmasti pilannut oman, poikamme sekä läheisteni elämän. Mieheni teko oli kamala ja jätti jälkeen hirvittävän sotkun. Toivon, että saan vielä joskus mahdollisuuden normaaliin surutyöhön.
Ajattelen, että mieheni elää omalla tavallaan pojassamme ja katselee meitä pilven reunalta. Se lohduttaa silloin kun tuntuu raskaalta. Ensin juttelin tyynylle asioitani, sen jälkeen haudalle, ja nyt kun en enää käy haudalla, puhun vaunulenkeillä taivaalle ja metsälle. Vaikka 32-vuotiaan kuolema tuntuu epäoikeudenmukaiselta, se oli silti hänen oma päätöksensä. Vaikka en voi sitä hyväksyä, voin kunnioittaa. Välillä tuntuu tärkeältä palata vanhoihin tekstiviesteihin, joissa hän oli iloinen vauvasta tai kirjoittaa, ettei ole koskaan ollut onnellisempi. Meillä oli todella lyhyt ja todella kaunis yhteinen elämä. Mennyttä en voi muuttaa, mutta tulevaisuuteeni vaikutan itse.”
Suvi L. 29 v.
Julkaistu maaliskuussa 2016