Mintun tarina

Mielelläni olisin pitänyt isän täällä, mutta minä en voinut sitä päättää

”10 vuotta sitten, lokakuussa 2005 olin vapaapäivällä vanhempiemme perustamasta perheyrityksestä, kun isäni soitti ja kertoi että kyseessä oli viimeinen puhelumme. Hän kertoi tehneensä äitini mainitsemat rästihommat, mm. kaatanut pari koivua kotipihaltamme, varannut autoille, myös minun autolleni, huoltoajat sekä nuohonnut piiput. Isä oli jollakin tavalla levoton, mutta puhuimme kuitenkin puhelimessa lähes kaksi tuntia.

Puhelun aikana isäni kertoi, että koko hänen omaisuutensa jäisi minulle, isoveljelleni ei mitään. Kerroin isälleni, että minä sekä 4- ja 2-vuotiaat poikani tarvitsemme häntä. Sain sovittua puhelun aikana isäni kanssa, että lähtisimme poikien kanssa uimaan vielä samana päivänä. Asuin toisella paikkakunnalla ja välimatkaa vanhempieni kotiin oli 40 kilometriä. Hetken päästä vaisto kehotti minua soittamaan isälleni. Hän ei vastannut, joten soitin juuri työvuoroaan aloittavalle äidilleni pyytäen häntä menemään kotiin katsomaan missä isä on, tarkemmin isän puhelun sisällöstä ja itsemurhaepäilystäni kertomatta. Lopulta vastahakoisesti etsintään ryhtynyt äiti löysi isän olohuoneesta. Isä oli ampunut itsensä. Soitin hätänumeroon ja kerroin mitä tiesin. Ehdin paikalle reilun tunnin päästä, kun poliisi ja hautaustoimiston väki laittoivat isää autoon.

Isäni itsemurha tuli meille kaikille yllätyksenä. Mietimme äitini ja veljeni kanssa olisiko isällä voinut olla jokin vakava sairaus, mutta kuolinsyytutkimuksista ei ilmennyt mitään sellaista. Hän ei myöskään ollut tekonsa aikana alkoholin vaikutuksen alaisena. Velkaa ei ollut ja firmalla meni hyvin. Itsemurhan syyt jäivät arvoitukseksi.

Tapahtuneen jälkeen vain tärisin, itkin ja soitin veljelleni huutaen, että isä on kuollut, tappanut itsensä. Olin shokissa ja koko tilanne tuntui hyvin epätodelliselta. Juokseminen teki minulle yleensä hyvää, joten lähdin lenkille. Seuraavana päivänä lapset hoitoon vietyäni minun oli pakko päästä vanhempieni kotiin siivoamaan itsemurhan jälkiä. Aloitin homman, mutta lopulta luovutin ja tilasin ammattilaiset hoitamaan homman. Minulle oli tärkeää saada konkretisoitua isän teko näkemällä ja kokemalla. Äitini sisko, jonka mies oli myös aikanaan lähtenyt oman käden kautta, tuli käymään ja kertomaan miltä hänestä oli silloin tuntunut. Tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta raivostuin ja huusin hänelle, ettei minua kiinnosta miltä hänestä tuntui ja lähdin pois. Olen varma, että jos minulla ei olisi ollut silloin lapsia, olisin mennyt isän perässä.

Heti isäni teon jälkeen seurakunnan työntekijä oli käynyt kriisiavun merkeissä veljeni kotona, myös äitini oli siellä tuolloin. Minuun kriisityöntekijä ei ottanut yhteyttä. Hain itse apua 2–3 kuukautta isäni kuoleman jälkeen oman paikkakuntani mielenterveystoimistosta ja kävin siellä kerran viikossa muutaman kuukauden. Lääkäri suositteli mielialalääkkeitä tilanteeseeni, mutta en halunnut aloittaa mitään lääkitystä lasteni enkä itsenikään vuoksi. En tahtonut turruttaa surua vaan käsitellä sen. Koin puhumisen ja liikunnan kaikkein parhaiksi lääkkeiksi itselleni. Sain itselleni tyypilliseen tapaan voimaa erityisesti juoksemisesta.

Olisin varmasti tarvinnut heti alussa tukea ja tietoa esim. Surunauhasta selviytymiseni tueksi, mutta sitä ei ollut tarjolla ja eivätkä voimavarani riittäneet erilaisten vaihtoehtojen etsimiseen. Äitini kanssa olemme puhuneet tapahtuneesta, mutta veljeni ei ole halunnut puhua asiasta lainkaan. Veljeni ilmoitti isän kuoltua, ettei asia erityisesti kosketa häntä, on kuin työkaveri olisi kuollut.

Toipumiseni alkoi hautajaisten jälkeen. Halusin lasteni ja minun kukkalaitteeseen sanat Kirkan kappaleesta Elämääni eksynyt hieman muutettuna. Ennen siunaustilaisuutta kävin laittamassa isälle arkkuun sukat jalkaan, pipon sekä kuksan, jonka hän oli itse polttokynällä koristellut.

Surun työstäminen alkoi. Aluksi, aika pitkäänkin, syyllistin itseäni siitä etten ymmärtänyt heti lähteä ajamaan isän luo. Unissanikin ajoin vanhempieni kotiin, mutta en koskaan päässyt sinne asti. Ylipäätään mietin olisinko voinut estää teon, sillä olin ainut jolle isä soitti ja olisin hyvin ehtinyt ajaa puhelun aikana vanhempieni kotiin. Toisaalta mietin olisiko se muuttanut mitään. Ehkä olisimme saaneet hieman lisäaikaa tai pahimmassa tapauksessa minäkin olisin voinut kuolla. Isäni oli kuitenkin aikuinen itsemurhan tehdessään. Jotain niin suurta täytyi olla hänen mieltään painamassa, ettei hän jaksanut. Itsemurha oli hänen valintansa.

Etenemiseni on vaatinut paljon pohtimista ja puhumista. Jollakin tavalla minua on lohduttanut se, että olin isälleni tärkein ja että hän soitti minulle viimeisenä. Huonosti toimiva ihmissuhteeni isän kuoleman aikaan hidasti kuitenkin asian prosessoimista. Paljon myöhemmin löysin netistä tietoa Surunauhan vertaistukiryhmästä, missä olen käynyt nyt pari vuotta. Lapseni ovat antaneet minulle paljon voimaa ja olen saanut runsain mitoin apua ja tukea nykyiseltä mieheltäni, äidiltäni, vertaisilta sekä työstäni. Tämä tarinani kertominenkin on itselleni osa asian kanssa eteenpäin menemistä.

Isäni kuoleman jälkeen olisin toivonut tukea ja yhteydenottoja sukulaisilta – vaikka vain puhelinsoittoja ja lohduttavia sanoja. Ehkä niiden puuttumisen takana on vanhemman sukupolvien asiaan liittämä häpeä. En kuitenkaan ole katkera, sillä kaikkea ei voi saada. Tukenani on onneksi ollut ystäviä, jotka ovat kuunnelleet minua sekä suhtautuneet asiaan ylipäätään normaalisti. En ole muutenkaan osannut enkä tahtonut salailla tai häpeillä asiaa, vaan kertonut aina suoraan, että isäni on tehnyt itsemurhan. Olen ehdottomasti avoimuuden kannalla.

Olen koettanut tietoisesti etsiä isän itsemurhasta myös positiivisia asioita. Olen perustanut oman hautauspalveluyrityksen reilut neljä vuotta sitten. Vaikka isän menetys on ollut raastavaa, uskon että pystyn kokemukseni kautta tukemaan muita läheisensä menettäneitä paremmin. Myös ajatusmaailmani on varmasti muuttunut tapahtuneen myötä ja mieltä vaivaavat asiat tulee puhuttua aiempaa herkemmin läpi.

Jokainen joka päätyy itsemurhaan jättää jälkeensä hirvittävän määrän surevia. Ajattelen, että se on huonoin perintö jonka voit lapsillesi jättää. Olemme puhuneet 14- ja 12-vuotiaiden poikieni kanssa papasta ja siitä kuinka lopullista itsemurha ja kuolema on. He tietävät isäni kuolintavan. Olenkin hyvin tyytyväinen avoimesta keskusteluyhteydestä poikieni kanssa. Sen tärkeys on noussut esille myös vanhempaan poikaani kohdistuneen kiusaamisen yhteydessä. Eräänä päivänä, kun häntä oli taas kiusattu, poika sanoi illalla ettei minun tarvitse pelätä sitä että hän koskaan tekisi niin kuin pappa. Joka päivä halaamme poikieni kanssa monta kertaa, eikä kotoamme lähdetä ilman suukkoja ja haleja!

Myös musta huumori on osa arkeamme ja elämäämme. Olenkin tatuoinut vasempaan reiteeni suojelusenkelitaulusta tutun kuvan, jossa lapset menevät enkelin saattelemana sillan yli. Kuvaan on muutettu kaksi poikaa ja edesmennyt musta kissamme, enkeli on pappa. Taustalla on ajatus, että vainaja on helpompi tunnistaa näistä tatuoinneista. Ymmärrän, että kaikki eivät kestä tämän suuntaista huumoria, mutta meillä se toimii.

Vaikka ikävä ei hellitä koskaan, auttaa positiivinen ja tekevä asenne elämässä eteenpäin. Olen parhaillaan toipumassa isosta leikkauksesta ja odotan innolla, että pääsen aloittamaan oman vertaistukiryhmän vetämisen Kemin alueella.

Itsemurhasta on kulunut nyt 10 vuotta. Mielelläni olisin pitänyt isän täällä, mutta minä en voinut sitä päättää. Edelleen saatan yhtäkkiä itkeä esimerkiksi autoa ajaessani, kun huomaan isän tulleen ajatuksiini. Haudalla en ole voinut käydä useampaan vuoteen, enkä koe siihen tarvetta. Isä on kuitenkin koko ajan mukanani.”

Minttu, 33 v.

Julkaistu marraskuussa 2015