Olin raskauden puolivälissä esikoisestani, kun menetin isoveljeni itsemurhan kautta.
Olimme juhlistamassa serkkuni häitä naapurikaupungissa, kun veljeni poistui yllättäen kesken juhlien paikalta. Kotimatkalla juhlista saimme tiedon kolarista, vain muutaman kymmenen kilometrin päästä lapsuudenkodistamme. Kolari oli itseaiheutettu.
Veljeni Osku oli minulle lapsuudessa tärkeä leikkikaveri. 4 vuotta ikäeroa ei juuri tuntunut, sillä hän oli minun tapaani lapsi pitkään ja leikimme paljon yhdessä. Leikimme läheisellä pellolla tinasotilailla, otimme toisistamme kertakäyttökameralla kuvia takapihan kallioilla, pyöräilimme läheiselle lammelle keräämään sammakonpoikasia ja katsoimme salaa vanhemmiltamme South Parkia. Nuoruudessa ja aikuisiällä vietimme yhdessä aikaa luonnossa, kuten vaellusretkillä, jotka olivat veljeni suuri intohimon kohde.
Osku oli lapsesta aina aikuisuuteensa saakka koulu- ja työpaikkakiusattu erilaisuutensa vuoksi. Äitini esitti alakoulun opettajalle epäilyn autisminkirjosta, mutta tätä huolta ei otettu tosissaan. Vasta vanhempana aloin huomata itsekin, että kaikki Oskun käytös ei johdu kiusaamistaustastaan, vaan hän katsoo ja kokee maailman hieman eri tavoin muistakin syistä. Myös erilaiset mielenterveyden ongelmat vahvistuivat Oskun viimeisinä elinvuosinaan.
Kun Osku menehtyi, myös jotain minussa kuoli sisältä. Jokin valo sammui, jota en ole täysin saanut takaisin vieläkään. Ensimmäinen vuosi kului sumussa, sillä synnytin esikoiseni vain 6kk tragedian jälkeen. Maailman isoin onni oli myös raskasta kantaa – läheiset ja ammattiauttajat kannustivat keskittymään vauvaan ja siirtämään surun ja menetyksen käsittelyn myöhemmäksi. Tietyllä tapaa se auttoi, olihan sylissäni jotain niin kallisarvoista, jonka vuoksi halusikin taistella eteenpäin.
Kuitenkin varmaan juuri siitä syystä olen viime vuosina voinut huonommin kuin koskaan aiemmin. Käsittelemättömät tunteet raskausajalta ja vauvavuodelta ovat alkaneet painaa ja näkymään omassa käytöksessä ja henkisessä jaksamisessa. Aloitin viime keväänä terapian, josta on ollut paljon apua, mutta paljon on vielä kesken.
Osku tulee mieleeni erityisesti luonnossa kulkiessani. Olen viime vuosien aikana vieraillut useassa eri luontokohteessa ja kansallispuistossa, jonka poluilla tiedän hänenkin kävelleen. Se on parasta terapiaa. Käyn lähes viikoittain haudalla tyttäreni kanssa. Kerron hänelle asioita Osku-enosta, ja hän tietää jo paljon veljeni elämästä. Sydämessä läikähtää aina, kun pieni neljävuotiaani yllättäen heiluttaa autosta taivaalle tai kysyy onko minulla ikävä ainoaa veljäni, joka asuu taivaassa.
Suru ei tapa, mutta pahimpina hetkinä on tuntunut, että sen tunteen alle jää. Kaikista pahinta on ollut seurata, kuinka syvät arvet tragedia perheeseeni jätti. Uskon, ettei kukaan meistä ole ollut, tai tule olemaan enää ikinä täysin ehjä. Kuitenkin on paljon minkä vuoksi jaksaa eteenpäin, ja tiedän, että taakka kevenee kun vain antaa sille aikaa.
Salla