“Mielelläni olisin pitänyt isän täällä, mutta minä en voinut sitä päättää.”

10 vuotta sitten, lokakuussa 2005 olin vapaapäivällä vanhempiemme perustamasta perheyrityksestä, kun isäni soitti ja kertoi että kyseessä oli viimeinen puhelumme. Hän kertoi tehneensä äitini mainitsemat rästihommat, mm. kaatanut pari koivua kotipihaltamme, varannut autoille, myös minun autolleni, huoltoajat sekä nuohonnut piiput. Isä oli jollakin tavalla levoton, mutta puhuimme kuitenkin puhelimessa lähes kaksi tuntia.

Puhelun aikana isäni kertoi, että koko hänen omaisuutensa jäisi minulle, isoveljelleni ei mitään. Kerroin isälleni, että minä sekä 4- ja 2-vuotiaat poikani tarvitsemme häntä. Sain sovittua puhelun aikana isäni kanssa, että lähtisimme poikien kanssa uimaan vielä samana päivänä. Asuin toisella paikkakunnalla ja välimatkaa vanhempieni kotiin oli 40 kilometriä. Hetken päästä vaisto kehotti minua soittamaan isälleni. Hän ei vastannut, joten soitin juuri työvuoroaan aloittavalle äidilleni pyytäen häntä menemään kotiin katsomaan missä isä on, tarkemmin isän puhelun sisällöstä ja itsemurhaepäilystäni kertomatta. Lopulta vastahakoisesti etsintään ryhtynyt äiti löysi isän olohuoneesta. Soitin hätänumeroon ja kerroin mitä tiesin. Ehdin paikalle reilun tunnin päästä, kun poliisi ja hautaustoimiston väki laittoivat isää autoon.

Isäni itsemurha tuli meille kaikille yllätyksenä. Mietimme äitini ja veljeni kanssa olisiko isällä voinut olla jokin vakava sairaus, mutta kuolinsyytutkimuksista ei ilmennyt mitään sellaista. Hän ei myöskään ollut tekonsa aikana alkoholin vaikutuksen alaisena. Velkaa ei ollut ja firmalla meni hyvin. Itsemurhan syyt jäivät arvoitukseksi.

Tapahtuneen jälkeen vain tärisin, itkin ja soitin veljelleni huutaen, että isä on kuollut, tappanut itsensä. Olin shokissa ja koko tilanne tuntui hyvin epätodelliselta. Juokseminen teki minulle yleensä hyvää, joten lähdin lenkille. Seuraavana päivänä lapset hoitoon vietyäni minun oli pakko päästä vanhempieni kotiin siivoamaan itsemurhan jälkiä. Aloitin homman, mutta lopulta luovutin ja tilasin ammattilaiset hoitamaan homman. Minulle oli tärkeää saada konkretisoitua isän teko näkemällä ja kokemalla. Äitini sisko, jonka mies oli myös aikanaan lähtenyt oman käden kautta, tuli käymään ja kertomaan miltä hänestä oli silloin tuntunut. Tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta raivostuin ja huusin hänelle, ettei minua kiinnosta miltä hänestä tuntui ja lähdin pois. Olen varma, että jos minulla ei olisi ollut silloin lapsia, olisin mennyt isän perässä.

Heti isäni teon jälkeen seurakunnan työntekijä oli käynyt kriisiavun merkeissä veljeni kotona, myös äitini oli siellä tuolloin. Minuun kriisityöntekijä ei ottanut yhteyttä. Hain itse apua 2–3 kuukautta isäni kuoleman jälkeen oman paikkakuntani mielenterveystoimistosta ja kävin siellä kerran viikossa muutaman kuukauden. Lääkäri suositteli mielialalääkkeitä tilanteeseeni, mutta en halunnut aloittaa mitään lääkitystä lasteni enkä itsenikään vuoksi. En tahtonut turruttaa surua vaan käsitellä sen. Koin puhumisen ja liikunnan kaikkein parhaiksi lääkkeiksi itselleni. Sain itselleni tyypilliseen tapaan voimaa erityisesti juoksemisesta.

Olisin varmasti tarvinnut heti alussa tukea ja tietoa esim. Surunauhasta selviytymiseni tueksi, mutta sitä ei ollut tarjolla ja eivätkä voimavarani riittäneet erilaisten vaihtoehtojen etsimiseen. Äitini kanssa olemme puhuneet tapahtuneesta, mutta veljeni ei ole halunnut puhua asiasta lainkaan. Veljeni ilmoitti isän kuoltua, ettei asia erityisesti kosketa häntä, on kuin työkaveri olisi kuollut.

Myös musta huumori on osa arkeamme ja elämäämme. Olenkin tatuoinut vasempaan reiteeni suojelusenkelitaulusta tutun kuvan, jossa lapset menevät enkelin saattelemana sillan yli. Kuvaan on muutettu kaksi poikaa ja edesmennyt musta kissamme, enkeli on pappa. Taustalla on ajatus, että vainaja on helpompi tunnistaa näistä tatuoinneista. Ymmärrän, että kaikki eivät kestä tämän suuntaista huumoria, mutta meillä se toimii.

• Minttu, 33v.
  Kirjoitettu 2015