Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vain vähän
Teos ja tarina ON osa Eilen • Tänään • Huomenna -taidenäyttelyä surun matkasta läheisen itsemurhan jälkeen
Toisinaan on vieläkin päiviä, enkä vieläkään pysty ymmärtämään, että olet poissa.
Suruviestin saatuani istuin junassa matkalla lastesi luo ja näin ison hevostilan. Sinä rakastit hevosia. Pellon reunassa juoksi vahva hevonen harja hulmuten. Mieleeni tuli vahvasti yksi sana. VAPAA. Kuin olisit tullut kertomaan, että enää et pelkää. Olet vapaa kaikista peloistasi. Pettymyksistäsi. Ikävistä velvoitteista. Suruistasi. Kaikesta pahasta, joka sinua piinasivat.
Junassa joku kysyi minulta, onko laukkusi painava? Kunpa olisin voinutkin vastata kuinka kevyt se onkaan kantaa tämän kivun rinnalla. Kunpa tietäisitkin meidän kaikkien kyynelten määrän. Niihin voisi hukkua.
Niin paljon me kaikki kaipaamme sinua. Ehkäpä sinä tiedätkin. Siellä jossain.
Silti en pysty ymmärtämään. Miksi lähdit sisko? Anteeksi, etten ymmärtänyt että kipusi on niin kovaa.
Tuskasi niin syvää. Olen pahoillani, ettei kukaan osannut sinua auttaa vaikka yrititkin taistella. Nyt viiden vuoden kuluttua, olen ymmärtänyt ettet siinä mustassa hetkessäsi nähnyt muuta vaihtoehtoa kun päästä pois. Ja silti yhäkin olen äärettömän pahoillani siitä. Suren elämätöntä elämääsi.
Minkä aukon jätitkään jälkeesi. Ja äidinkaipuun. Tahtoisit lastesi varttuvan onnellisiksi. Tasapainoisiksi. Kaikilla niillä eväillä jotka heille annoit. Opetit hemmottelemaan ja nauttimaan. Opetit rakastamaan. Opetit kuinka tulla rakastetuksi. Maailmassa lienee tärkeintä tuntea olevansa turvassa. Yritän tehdä parhaani.
Aika on tasoittanut kipeimpiä tunteitani vaikkei se kysymyksiini osaakaan vastata. Olet kaikkialla. Keväällä kaikki vihreä ympärillämme. Puiden lehtiä hyväilevä tuuli. Talvella lohdullinen lumi, syksyinen sumu aamulla. Olet mielessäni kaikkea sitä, kaikkea kaunista.
Olen käynyt koko valtavan tunneskaalan vihasta suruun. Ymmärtänyt senkin, että vihani takana lienee pelko. Jonkinlainen pelko yhä kohdata se kaikki tapahtunut. Vertaistukiryhmissä olen saanut tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, saanut apua. Kunpa sinäkin olisit saanut apua tarvitsemallasi tavalla. Kohtaan sinut toisinaan ollessani yksin autossa. Aistin läsnäolosi, annan itkun ja huudon tulla. Katselen ihmeellisiä pilvimuodostelmia taivaalla, miten kauniita näytöksiä minulle teetkään.
Me jatkamme matkaa. Tiedän, sinä tahtoisit niin.
Haluamme muistaa sen aurinkoisen naisen, joka kikkarat keikkuen kiirehti kasvihuoneeseensa hakemaan tuoreita yrttejä. Jonka silmissä vilkkui ilo ja aurinko. Joka aina antoi kaikkensa ja halusi muille pelkkää kaunista ja hyvää. Sellaisena me sinut haluamme muistaa.
Maalauksessani sinua pidetään sylissä, olet turvassa eikä ole mitään pelättävää. Ympärillä on hullu maailma, johon mahtuu niin paljon monenlaisia asioita, oikeita ja vääriä ihmisiä ja kaikenlaisia tunteita.
Rakas sisareni. Kiitos lapsuudesta jonka sain viettää kanssasi. Tuskin kenellekään mulle koskaan kykenen olemaan yhtä paljas kaikessa kun sinulle, ihmiselle joka ymmärsi ilman sanojakin. Suru kulkee mukanani lopun elämääni ja hyväksyn sen rinnalleni. Se muistuttaa minua ihmisestä, jonka kanssa sain kulkea yhteistä matkaa jonkin aikaa. Uskon tapaavani sinut jonain päivänä uudelleen.
Vielä tulee aika, etten enää ajattele lähtösi syytä. Mietin elämäsi tarkoitusta. Ja kiitän jokaisesta päivästä kanssasi. Olit erityinen meille kaikille. Tulet aina olemaan.
Sinua kaivaten,
isosiskosi
Lapinlahden lähteellä Eilen • Tänään • Huomenna -taidenäyttely surun matkasta läheisen itsemurhan jälkeen. Näyttely koostuu viidestä Surunauhan taideterapeuttiseen vertaisryhmään osallistuneen läheisen työstä, ohjaajana Jessica Ristolainen. Näyttely on nähtävillä Lapinlahden Lähteen 1.krs kahvilan viereisessä tilassa 15.11.-29.12.24.
Julkaisemme kaikki viisi työtä ja läheistarinaa myös sivuillamme marras- joulukuussa 2024.
