Menetin isosiskoni Iitun itsemurhalle viisi vuotta sitten, syksyllä 2021. 

Olimme Iitun kanssa aina hyvin läheisiä. Olin ylpeä siitä, että minulla oli niin läheinen ja hyvä suhde siskooni, ja pystyimme luottamaan toisiimme sataprosenttisesti. Iitu oli minulle elämän perusturva ja tiesimme toisistamme kaiken. Hän oli elämäni tärkein ihminen, josta en olisi koskaan voinut kuvitella joutuvani luopumaan.

Iitun itsemurha aiheutti valtavan kriisin, elämältäni romahti pohja. Syytin itseäni. Miksi en saanut tätä estettyä? Miksi en osannut auttaa? Syyllisyys oli alussa niin kova, että minusta tuntui etten pelkästään olisi epäonnistunut auttamisessa, vaan olisin tappanut Iitun.

Iitusta oli tullut vain seitsemän kuukautta ennen kuolemaansa äiti. Vaikka loputon suru oli tullut jäädäkseen, Iitun vauva jäi tuomaan valoa kaiken pimeyden keskelle.

Tulin itse ensi kertaa äidiksi vuoden 2025 lopulla. Raskauden aikana ja lapseni syntymän jälkeen Iitun itsemurha ja siihen liittyvät kokemukset ovat olleet mielessäni uudella tavalla.

Ennen raskautta, kun vasta haaveilin omasta lapsesta, pelkäsin olevani vastuuton. Saanko minä tehdä näin? Mitä jos minullekin käy kuten Iitulle? Olimmehan olleet niin läheisiä ja monella tapaa samanlaisia. Pelkäsin taustani vuoksi olevani suuremmassa riskissä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Raskausaikana sekä synnytyksen jälkeen minulla oli psykologikontakti, omasta toiveestani ja varmuuden vuoksi. Halusin varmistua, että joku huomaa jos vointini menisi huonoon suuntaan. Onnekseni kuitenkin sekä raskausaika että vauva-arki sujuivat tasaisesti ja olen voinut hyvin. Vaikka vauvan hoitaminen yöherätyksineen onkin raskasta, se on samalla ollut elämäni ihaninta ja antoisinta aikaa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Koen surua ja epäreiluutta siitä, että Iitu ei saanut tällaista kokemusta äitiydestä. Uskon, että ymmärtäisin hänen mielenmaisemastaan ja kokemuksestaan nyt enemmän, kun olen itsekin kokenut äidiksi tulemisen. Voi mitä antaisinkaan siitä, että saisin vielä yhden kerran puhua Iitun kanssa. Kertoisin kuinka tärkeä hän minulle on ja miten paljon häntä rakastan.

Vauvani syntymän jälkeen Iitu oli mielessäni hyvin paljon. Synnytyksen jälkeisinä seitsemänä kuukautena minusta tuntui kuin eläisin Iitun viimeisiä hetkiä. Ajattelin, että tämä oli hänen todellisuuttaan elämänsä viimeisinä aikoina. Tunsin tietyllä tapaa uutta yhteyttä Iituun, ja pohdin paljon miltä vauvan hoitaminen hänestä oli tuntunut. Kun vauvani ylitti seitsemän kuukauden iän, ja oli vanhempi kuin Iitun vauva Iitun kuollessa, tuntui kuin olisin liikkunut jonkin rajan yli. Tuntui, että jatkoin matkaani pidemmälle kuin minne Iitu pääsi, ja hän jäi taakse. Samanlainen rajan ylityksen tunne minulla oli myös silloin, kun itse ylitin sen iän, jossa Iitu kuoli.

Olen tuntenut vihaa siitä, että Iitu ei ole täällä nyt kun tarvitsen häntä. Iitu olisi ollut meille tärkeä tuki. Tiedän että hän olisi rakastanut vauvaani, auttanut minua vauvan hoidossa sekä tukenut minua. Minua vihastuttaa ja surettaa myös vauvani puolesta, hänellä kun olisi ollut maailman parhain täti. On järjettömän väärin että asiat menivät näin.

Voi kun Iitu olisi saanut nähdä miten ihanasti lapsemme leikkivät yhdessä ja kuinka rakkaita he ovat toisilleen.

Iitu on mielessäni joka päivä. Vaikeina hetkinäni mietin, miten Iitu minua tukisi. Pystyn yhä kuvittelemaan hänen äänensä. Pukeudun usein hänen vaatteisiinsa, ja tyttäreni kantaa hänen nimeään. Hän kulkee mukanani minne vain menenkin, välillä lähempänä ja välillä kauempana mutta aina mukana.

Pikkusiskosi Satu, kirjoitettu vuonna 2026