”On ollut monia hetkiä joissa olisin toivonut isäni olevan mukana,
mutta ymmärrän kyllä ettei kaikkea voi koskaan saada.”

Vuoden 2011 keväällä olin 28-vuotias. Olin tuolloin ammattiyhdistysliikkeen koulutuksessa Raaseporissa. 3- ja 6-vuotiaat lapseni olivat mukanani, sillä lapsille oli järjestetty hoitopaikka koulutuksen ajaksi. Vanhempani olivat eronneet kauan sitten. Iltapäivällä kesken koulutuksen näin äitini soittavan. Siirryin käytävään ja vastasin puhelimeen. Äiti kertoi, että isäni oli löydetty kotoaan kuolleena ja että syyksi epäiltiin itsemurhaa. Kuulin siskoni itkevän taustalla.

Menin shokkiin ja aloin itkeä. Ystäväni, jonka kanssa olin koulutuksessa, kuuli itkuni ja tuli luokasta luokseni. Olin kauhuissani, pettynyt ja surullinen. Juttelimme, kuivailimme kyyneliä ja mietimme mitä tehdä. Ystäväni kielsi minua lähtemästä ajamaan autolla kotiin 250 kilometrin päähän ja kehotti minua odottamaan aamuun että rauhoittuisin hieman ja saisin kasattua ajatuksiani, mikä oli lastenkin kannalta parempi. Lähdimme kotiin seuraavana aamuna.

Olen aina pitänyt Neljänsuoran musiikista. Kuulin kotimatkalla bändin juuri ilmestyneellä levyllä olleen Testamentti-laulun. Kappale kosketti syvästi ja siitä tuli minulle hyvin erityinen. Se kuultiin lopulta myös isäni muistotilaisuudessa. Kappale kertoo siitä, miten asioihin tulisi suhtautua kuoleman jälkeen. Tämä laulu muistuttaa minua aina kyseisestä keväästä.

Vaikka jonkinlaisia huolia oli ollut ilmassa kauan, tuli itsemurha meille kaikille yllätyksenä. Isäni oli kymmenisen vuotta aiemmin sanonut, ettei aio jäädä muiden hoidettavaksi, jos hänen diabeteksensa etenee pahemmaksi. Isä ei ollut helppo hoidettava, lääkehoidon lisäksi hän jatkoi elämäänsä ohjeista huolimatta elämäntapojaan muuttamatta. Tästä syystä sairaus paheni, eikä isä esimerkiksi saanut enää lentolupaa ystäviensä kanssa suunnitellulle matkalle. Paljon aiemmin oli ollut puhetta myös esimerkiksi jalka-amputaatiosta. Isäni oli eronnut naisystävästään alkuvuodesta.

Isäni kuoleman jälkeen puhuimme paljon asiasta äidin ja kaksi vuotta nuoremman pikkusiskoni sekä puolisoni kanssa. Koin tärkeäksi myös pitkän keskustelun papin kanssa hautajaisia suunnitellessa. Kaksi ystävääni olivat korvaamaton apu selviytymisessäni, sillä pystyin soittamaan ja purkamaan mieltäni heille aina kun siltä tuntui.

Näin jälkikäteen ajatellen olisin ehkä tarvinnut myös ammattiapua, mutta koska kukaan ei kysynyt tarvetta tai ohjannut minua eteenpäin, en osannut tai jaksanut itse sitä hakea. Työterveyslääkäri kirjoitti viikon sairausloman ja sen jälkeen arki jatkui. Tuolloin en tiennyt myöskään Surunauhasta tai muusta tarjolla olevasta avusta. Minulla oli kuitenkin koko ajan vahva usko siihen, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Sain voimaa lapsistani ja kun oli pakko pyörittää normaalia arkea, ei voinut jäädä suruun makaamaan.

Viimeiset vuodet isäni kanssa olivat erittäin myrskyisiä ja koin siksi syyllisyyttä. Isä laittoi muutamaa vuotta aiemmin välit minuun kokonaan poikki elämässäni tekemieni ratkaisujen vuoksi. Siskoni kanssa isän välit pysyivät parempina. Ennen kuolemaansa isäni oli kuitenkin kirjoittanut meille yhteisen kirjeen missä hän pyysi käytöstään anteeksi. Kirje ei kuitenkaan vastannut kaikkiin mielessämme velloneisiin kysymyksiin. Mietin edelleen olisinko voinut tehdä jotakin toisin. Olisi ollut hienoa voida selvittää asiat ennen hänen kuolemaansa, vaikka se ei olisikaan vaikuttanut hänen itsemurhapäätökseensä. Kannoin pitkään suurta surua ja syyllisyyttä myös siitä, että tunsin hetkellisesti jopa helpotusta isän kuolemasta viimeisten raskaiden vuosien vuoksi. Jollakin tasolla tuntui hyvältä, ettei asioista tarvinnut enää keskustella, vaan tähän tuli piste. Näen itsessäni paljon samoja luonteenpiirteitä kuin isässäni – päättäväisyyttä, itsenäisyyttä ja avunpyytämisen vaikeutta. Ne eivät ole aina välttämättä positiivisia ominaisuuksia. Olen kuitenkin pyrkinyt oppimaan isäni virheistä ja pärjännyt mielestäni hyvin.

Perhe, ystävät ja hevosten kanssa puuhailu ovat auttaneet minua eteenpäin. Erilaisten epäilysten ja oletusten kanssa on vain pitänyt sopeutua elämään sekä oppia luottamaan siihen, että isä tiesi mitä teki. Siihen kaikki löytämämme merkit vahvasti viittasivatkin – isä ei halunnut olla taakaksi, vaan teki kaiken jäljelle jääneen selvittelyn ja asioiden hoidon meille mahdollisimman helpoksi.

Kaiken koetun myötä ajattelen nyt, että asioita ei voi jättää roikkumaan, vaan ne tulee selvittää mahdollisimman pian. Menneeseen en voi enää vaikuttaa, mutta nyt minulla on mahdollisuus toimia itse siten, etteivät samat virheet toistu. Yritän olla tietoisesti läsnä lasten kanssa. Ja haluan kertoa lapsille muistojani heidän vaaristaan. Myös haudalla käyminen kuuluu asian kanssa elämiseen. Elämän pienet ilot ja asioiden hyvät puolet ovat nousseet elämässäni aiempaa vahvemmin esille.

Aluksi välttelin kuolinsyyn kertomista ihmisille, sillä en halunnut sääliä ja surkuttelua. Nyt kertominen on jo varsin helppoa, olen pyrkinyt avoimuuteen, enkä halua piilotella asiaa. Joskus huomaan varovani, jos aistin vastapuolessa arkuutta tämäntyyppisten asioiden suhteen.

Huhtikuussa isäni itsemurhasta tulee viisi vuotta. Edelleen pidän tekoa jossain määrin itsekkäänä. Toisaalta ymmärrän, että hänen tilanteessaan tahto kuolla ja päästä pois oli suurempi. Tällä hetkellä voin kuitenkin hyvin. Olen hyväksynyt asian ja oppinut elämään sen kanssa. Yritän ammentaa tapahtuneesta voimaa ja jaksamista, ilman tätä kokemusta olisin varmasti eri ihminen. On ollut monia hetkiä joissa olisin toivonut isäni olevan mukana, mutta ymmärrän kyllä, ettei kaikkea voi koskaan saada.

Olemme olleet siskon kanssa aina ystäviä, mutta isämme kuolema lähensi meitä paljon. Se sai tajuamaan perheeni arvon. Myös suhde äitiini on muuttunut kiinteämmäksi. Lisäksi aiemmin etäinen suhde isäni lapsuuden ystävään, kummisetääni, kehittyi kuoleman jälkeen uudelle tasolle. Hänen kauttaan olen saanut tietää monia hienoja hetkiä isäni lapsuudesta ja nuoruudesta.

Tähän Neljänsuoran lauluun kiteytyy kaikki se, mitä isäni kuolemasta voin sanoa. Vaikka saimmekin selville paljon asioita, jäi jäljelle monta avointa kysymystä.

• Taina, 32 v.
  Kirjoitettu maaliskuussa 2018