”Selviydyttyäni surutyöstä olen elänyt itseni näköistä elämää.”
”Olin tuntenut ystäväni reilun vuoden. Tapailimme ja seurustelimmekin vähän aikaa. Seurustelusuhde päättyi ilman dramatiikkaa muutaman kuukauden päästä tutustumisestamme ja jäimme ystäviksi. Loppuvuodesta 2012, ystäväni teki itsemurhan.
Ystäväni oli sairastanut masennusta, mutta oli kuntoutumassa hyvää vauhtia. Olin hänelle tärkeä toipumisvaiheessa ja koin, että välillämme oli vahva side. Luulin että hänellä oli kaikki ok, sillä mitään viitteitä ongelmiin tai masennuksen syvenemiseen en huomannut. Ystäväni oli huomaavainen, mutta piti helposti asioita sisällään. Olimme yhteyksissä satunnaisesti, välillä tapasimme. Pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa törmäsimme sattumalta ja juttelimme tapaamisen sopimisesta. Marraskuun 25. Päivänä sain häneltä nimipäiväonnittelut tekstiviestillä. Seuraavana päivänä ehdotin tapaamista, mutta siihen viestiin hän ei enää vastannut. Ruumiinavauksessa selvisi, että ystäväni kuolinpäivä oli 27.11. eli hän oli ollut kuolleena 6 päivää, löytäessäni hänet.
En ollut koskaan tavannut ystäväni vanhempia, sillä he asuivat toisella puolella Suomea. Ystäväni oli kertonut vanhemmilleen ja muille perheenjäsenille seurustelustamme ja yhteydenpidostamme. Ystäväni äiti soitti minulle huolissaan, kun ei ollut saanut poikaansa kiinni useaan päivään, kuten ei myöskään ystäväni veli. Sanoin meneväni töiden jälkeen tarkistamaan onko ystäväni kotona.
Matkalla soitin ystävälleni, mutta hänellä oli puhelin kiinni. Huolestuin. Joku ystäväni naapureista avasi minulle ulko-oven ja pääsin sisään kerrostalon rappukäytävään. Menin ylimpään kerrokseen, soitin ovikelloa ja kuulostelin ääniä. Asunnossa oli hiljaista. Soitin uudestaan ovikelloa ja kurkistin postiluukusta sisälle. Näin valojen olevan päällä ja ihmettelin miksei ystäväni tule avaamaan minulle ovea. Kurkistaessani uudestaan, näin ystäväni kuolleena. Minusta tuntui, että aika pysähtyi siihen hetkeen. Kuin olisin ollut jollakin tavalla tilanteen ulkopuolella. Tunteet nousivat vahvasti pintaan. Juoksin raput alas, missä naapuri oli onnekseni edelleen odottamassa jotakin henkilöä. Itkin hysteerisesti ja kerroin, että ystäväni ei taida olla hengissä. En pystynyt sanomaan ääneen enkä uskomaan todeksi, että ystäväni oli kuollut. Naapuri soitti hätäkeskukseen. Minut pyydettiin puhelimeen, jolloin toistin että ystäväni ei taida olla hengissä. Tuntui pahalta hänen puolestaan. Mietin sitä, miten tuskallinen olo hänellä oli täytynyt olla, että päätyi tekemään itsemurhan. Naapuri ja hänen tuttavansa jäivät odottamaan kanssani ambulanssin tuloa. Olen ikuisesti heille kiitollinen siitä. He sanoivat myös, etten voi jäädä tapahtuneen jälkeen yksin ja huolehtivat, että saan jonkun läheisen seurakseni. Soitin siskolleni ja odotimme yhdessä apua, se tuntui ikuisuudelta. Ambulanssihenkilökunta saapui paikalle ja he kävivät tarkistamassa tilanteen todeten ettei mitään ole tehtävissä. Lyyhistyin täysin. Ammatti-ihmisten sanottua ääneen, että ystäväni on kuollut, tuli tapahtuneesta myös minulle todellista – ja lopullista. Ambulanssikuskit soittivat poliisille ja kysyivät, onko tuekseni tulossa joku. Yhdessä odotimme poliisien saapumista. Siskoni saapui paikalle, mikä helpotti oloani. Poliisit saapuivat vasta n. 1,5 tunnin päästä. He sanoivat ottavansa yhteyttä ystäväni kotipaikkakunnan poliisiin ja hoitavansa sitä kautta vanhemmille kertomisen kasvotusten. Varmistivat vielä, että minulla on tietoa paikoista, mistä voin saada keskustelutukea ja apua.
Tapasin ystäväni isän kun hän tuli myöhemmin tyhjentämään asuntoa. Tilanne oli hyvin raskas, onneksi sain siskoni tuekseni. Tapasin myös ulkomailla asuvan veljen, joka oli ystävälleni hyvin tärkeä. Tiesin, että he olivat Skypen kautta säännöllisesti yhteyksissä. Veljen tapaaminen oli minulle tärkeä ja lohdullinen hetki, sillä hän suhtautui asiaan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi pystynyt käsittelemään asian hyvin ja sain tapaamisesta voimaa. Myöskään veli ei ollut tietoinen ongelmista tai vaikeuksista ja minä sain tietää, että ystäväni kotoa oli löytynyt paljon maksamattomia laskuja ja pikavippejä. Kaikesta jäi tunne, että ystäväni oli miettinyt itsemurhaa pidempään. Olisi kuitenkin ollut helpompi, jos ystäväni olisi jättänyt jonkunlaisen viestin teon taustalla olevista asioista. Mietin myös oliko nimipäiväviesti jäähyväisviesti, jonka avulla hän halusi jättää minulle hyvän mielen.
Ensimmäiset päivät ja viikot olivat todella raskaita. Näin ystäväni ilmestyvän milloin mistäkin kuolleena. Olin pelokas koko ajan, enkä saanut nukuttua. Koska asuin yksin, jouduin pelkojeni takia järjestämään, että joku oli aina yöaikaan seuranani tai olin itse yökylässä. Päiväsaikaan oli pärjättävä yksin. Minun piti tarkastaa eri huoneet aina kotiin tullessa, ettei hän ollut siellä. Välillä minun oli pakko lähteä pois kotoa pelkojen takia. Sain tukea läheisiltäni – erityisesti siskoltani ja muutamalta ystävältäni. Yritin palata muutama päivä tapahtuneen jälkeen töihin, mutta sain jatkuvasti paniikkikohtauksia ja oloni oli niin tuskallinen, että minun oli jäätävä sairaslomalle.
Vaikka kaikki oli todella outoa, yritin olla urhea. Minun oli pakko jaksaa eteenpäin, en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Minun piti käsitellä tapahtunut, ystävän menetys ja traumatisoiva näky jollakin tavoin. Onneksi minulla oli aiempiin elämän eteen tuomien vastoinkäymisten vuoksi olemassa toimiva hoitosuhde ja sain sen myötä nopeasti ajan tutulle psykologille. Minulle tärkeäksi muodostui ensimmäisellä käynnillä saamani pieni rikosuhripäivystyksen esite, jossa traumaa käsiteltiin helppotajuisesti. Se auttoi ymmärtämään, että oireeni liittyvät tilanteeseen, enkä ole seonnut. Esite on minulla yhä. Vaikka tapaamisia psykologin kanssa oli aluksi tiheästi, eivät ne riittäneet purkamaan suurta puhumisen tarvetta. Avusta ja tuesta huolimatta koin jääväni henkisesti yksin surun kanssa, ja ettei reaktioitani ymmärretty. Tuntui myös vaikealta ettei minulla ollut yhteisiä kokemuksia ja ystävääni liittyviä muistoja oikein kenenkään kanssa.
Ymmärsin, että en pärjää yksin ja että tarvitsin kokoaikaista tukea sekä konkreettista apua. Tunsin vahvasti, että minun on pidettävä itsestäni hyvää huolta. Jatkuvat yöpymisjärjestelyt ja yksin oleminen päiväsaikaan, koituivat liian raskaaksi ja minulle järjestettiin paikka psykiatriselle osastolle, jossa vietin 2-3 viikkoa. Voin todella huonosti, mutta tuntui hyvältä, että ympärilläni oli ihmisiä, enkä jäänyt hetkeksikään yksin. Sain nukuttua hieman ja olin helpottunut, kun minusta huolehdittiin. Sain keskustelutukea, turvaa ja pystyin taas syömäänkin. Olen aina ollut pärjääjäluonne ja minusta tuntui tärkeältä, ettei minun tarvinnut jaksaa, kun voimia ei kerta kaikkiaan ollut. Osastolla minulla diagnosoitiin määrittämätön reaktio vaikeaan stressiin ja keskivaikea masennus. Myöhemmin diagnooseihin lisättiin paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja traumaperäinen stressihäiriö.
Sairaalassa oloni tasoittui ja sain kerättyä voimia. Luonteestani kertoo aika paljon se, että lähdin suoraan koulun penkille sinä aamuna, kun minut kotiutettiin. Aioin jääräpäisesti opiskella, vaikka sain jatkuvalla syötöllä paniikkikohtauksia enkä pystynyt istumaan aloillani kuin vartin kerrallaan. Muutamana päivänä menin sitkeästi koululle, kunnes hyväksyin, että opintojen aloittamista täytyy siirtää. Koulussa tilanteeni onneksi ymmärrettiin. Aloitin opinnot lopulta syksyllä 2013 ja valmistuin keväällä 2014 kiitettävin arvosanoin.
Pahimmasta selvittyäni koin syyllisyyttä ja mietin, että olisi pitänyt olla enemmän tekemisissä ystäväni kanssa. Kysellä hänen kuulumisiaan, olla läsnä ja osoittaa välittämistä. Ystäväni perheenjäsenten avoimuus ja heidän kanssaan keskusteleminen auttoivat minua eteenpäin. He sanoivat, ettei asiaa tarvitse salata.
Ymmärsin selviäväni, kun pystyin olemaan yksin ilman pahaa ahdistusta ja pelkotiloja. Vaikka olen varmasti vaatinut itseltä vähän liikaa, on jämäkkyyteni toisaalta auttanut minua eteenpäin. Ylipäätään oma tahdonvoima, halu huolehtia itsestä, positiivinen elämänasenne, avoimuus, harrastukset, puhuminen, läheiset ihmiset ja psykologin kanssa tilanteen läpikäyminen ovat olleet merkityksellisiä asioita matkallani tapahtuneesta eteenpäin.
Ihmisten asenteet itsemurhaan ovat puolestaan hidastaneet toipumistani. Jotkut ovat viitanneet teon raukkamaisuuteen ja yksi työkaverini ihmetteli mistä piireistä oikein tunsin ystäväni. Tämäntyyppiset kommentit tuntuivat pöyristyttäviltä. Myös minun ja tapahtuneen ohittaminen tuntui pahalta, esimerkiksi esimieheni ei kommentoinut asiaa millään lailla sairauslomalle jäädessäni eikä töihin palattuani. Muutenkin suhtautuminen työpaikalla oli erittäin kylmäkiskoista, mikä on jättänyt minuun syvät jäljet ja epäluottamuksen. Hyvin harva lähipiiriäni lukuun ottamatta sanoi olevansa pahoillaan tai ottavansa osaa suruuni. Olisin kaivannut empatiaa ja sitä ettei ystäväni itsemurhaa olisi tuomittu. Pahalta tuntuivat myös ihmettelyt surutyöni pituudesta, oireistani tai tarpeestani puhua asiasta. Koska kyseessä ei ollut perheenjäseneni, surun olisi ilmeisesti pitänyt olla vähäisempi ja helpompi käsitellä.
Itsemurhasta on nyt aikaa n. 3 vuotta ja 4 kuukautta. Minulla on yhä paha mieli ystäväni puolesta. Siitä, miten hän joutui kärsimään eläessään ja riistäessään itseltään hengen. Välillä suru nousee vieläkin vahvasti pintaan. Ymmärrän, että ystäväni ei jaksanut elää ja hän teki sen, minkä koki ainoaksi mahdollisuudekseen.
Oloni on pääosin hyvä tällä hetkellä. Osaan iloita pienistäkin asioista ja käytän aikaani sellaisiin harrastuksiin, joista saan voimaa. Avantouinti on yksi hyvä esimerkki; se piristää, rentouttaa ja tukee hyvinvointiani. Arkiset vastoinkäymiset eivät hetkauta minua suuntaan tai toiseen. Koen, että selvisin loppujen lopuksi hyvin pitkälti omin voimin. Tiedän olevani äärettömän vahva ihminen. Itseluottamukseni on kasvanut ja osaan olla ylpeä siitä, että olen selvinnyt kaikesta itse, sinkkuna, ilman toisen jatkuvaa tukea. Selviydyttyäni surutyöstä olen elänyt itseni näköistä elämää, teen omannäköisiä valintoja. Itsetuntemukseni ja luottamukseni elämään on lisääntynyt. Kuuntelen itseäni eri tavalla kuin ennen. Teen nykyisin työtä, joka tuntuu tärkeältä ja itselleni sopivalta. Olen paljon armollisempi itseäni kohtaan sekä entistä herkempi ja tunteikkaampi. Puhun hankalista ja hyvistä asioista aiempaa suoremmin. Kerron läheisilleni useammin, että välitän. Ajattelen, että kokemuksistani on tullut minulle mittaamattoman suuri voimavara.”
Katja, 34 v.
Julkaistu maaliskuussa 2018