Helsinki ja pääkaupunkiseutu

Pikkuveljeni Jona päätyi itsemurhaan tammikuussa 2015. Hän oli 21-vuotias ja oli 1,5 v ajan sairastanut vaikeaa psykoottistasoista masennusta. Jona sai apua koko meidän perheeltä ja terveydenhuollosta ja asuminen oli järjestetty tuetusti. Kaikesta tarjotusta avusta huolimatta, Jona ei halunnut ottaa apua vastaan.

Aloitin tammikuussa 2016 Surunauhan suljetussa vertaistukiryhmässä Helsingissä. Ryhmässä käynti oli kieltämättä rankkaa, mutta ryhmä antoi myös paljon. Vertaistuki on korvaamatonta ja ajattelin jo silloin, että haluaisin tulevaisuudessa myös toimia vertaistukitoiminnassa.

Oma perhe, aika, eteenpäin meneminen ja vertaistuki ovat auttaneet minua surussa. Olen huomannut, että itsemurha yleisenä aiheena on vaikea, mutta pyrin itse puhumaan asiasta avoimesti ja häpeilemättä.  Olen luotettava, empaattinen ja hyvä kuuntelija. Menetystaustallasi tai iälläsi ei ole väliä vaan olen valmis tukemaan ja kuuntelemaan juuri Sinua, sellaisena kuin olet.

Olen neljän lapsen äiti Espoosta. Menetin toiseksi vanhimman lapseni kesällä 2009. Poikani sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, eikä jaksanut elää sairauden taakan kanssa. Hän päätyi itsemurhaan kolmen epäonnistuneen yrityksen jälkeen 32-vuotiaana.

Suru elää minussa vahvana pohjavirtana, enkä enää jatkuvasti taistele sitä vastaan. Olen vähitellen, askel askeleelta antanut surun tulla, kasvaa osaksi itseäni. Ymmärrän, että suru on matkakumppanini, joka välillä väistyy etäämmälle ja välillä taas kulkee aivan rinnallani, minussa kiinni riippuen.

Löysin Surunauhan äitiryhmään vuosi poikani kuoleman jälkeen ja olen siitä lähtien ollut mukana sen toiminnassa. Vertaistuen avulla olen jakanut omaa tuskaani ja voinut myös tukea muita läheisensä menettäneitä. Olen osallistunut myös Suomen Mielenterveysseuran ryhmiin ja kouluttautunut Surunauhassa vertaisryhmien ohjaajaksi. Jos kaipaat keskustelukumppania, ota yhteyttä. Kuljetaan yhdessä kappale matkaa, jaetaan tuskaa ja surua, muistellaan rakkaitamme. Vain saman kokenut voi ymmärtää toista sanoittakin, lähellä ollen ja hyväksyen.

Oli vuosi 2009, kun elämäni järkkyi. Isäni viimeinen valinta oli poistua omin ehdoin keskuudestamme. Itsemurha aiheuttaa surutyöhön omanlaisensa vivahteen. Sen johdosta muiden oli vaikea kohdata minua. Vaikka valitsin avoimuuden puhua itsemurhasta, muiden oli vaikea asiaa kohdata. Ja jos joku halusi minut kohdata, päädyin lohduttajan rooliin. En tuntenut ketään, jota itsemurha olisi koskettanut läheisesti.

Viisi vuotta kuoleman jälkeen kohtasin sattumalta vertaisen ennalta odottamattomassa tilanteessa. Illan mittainen keskustelu puolin ja toisin päättyi molempien kiitokseen. Vain vertainen ymmärtää mitä käyt läpi. Hänen kanssaan asioita ei tarvitse kaunistella.

Kokemukseni johdosta haluan tarjota vertaistukeani. Jos kaipaat aitoa kohtaamista itsemurhan tehneen läheisenä, ota yhteyttä.