“Ihminen ei voi koskaan olla varma toisesta, vain itsestään”
“Aviomieheni teki itsemurhan tämän vuoden keväällä. Itsemurha oli toisaalta yllätys ja toisaalta ei, sillä hän uhkaili minua usein itsemurhalla. Uhkailuista huolimatta hän aina sanoi, että on paskahousu, eikä hänestä olisi siihen kuitenkaan. Uhkailut olivat seurausta siitä, että pakenin mieheni väkivaltaisuutta. Niin oli myös tällä kertaa. Olin karannut kotoa, sillä väkivallan lisäksi yritin jälleen suojella itseäni toistuvien uhkailujen aiheuttamalta tuskalta.
Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Olin jälleen lähtenyt pois ja päättänyt että nyt tällainen elämä saa loppua. Mies soitteli satoja kertoja päivässä perääni ja lähetti tekstiviestejä. Vastasin vain harvoin, sillä viestien sisältämät uhkaukset olivat liian tuskallisia.
Yhtäkkiä soittelu ja viestittely loppui. Yritin saada häntä kiinni. Kun hiljaisuutta oli jatkunut vuorokauden, enkä vieläkään ollut saanut häneen yhteyttä, heräsivät epäilyni siitä olisiko hän tällä kertaa kuitenkin toteuttanut uhkailunsa.
Soitin poliisit kotiimme ja isäni meni avaamaan heille oven. Hetken kuluttua isäni soitti äidilleni. Olin äitini vieressä ja ymmärsin heti, että jotakin pahaa on tapahtunut. Putosin huutaen polvilleni ja itkin. Samalla tunsin kuitenkin helpotusta siitä, että kaikki se paska loppuisi viimein, eikä minun tarvitsi enää pelätä. Sydäntä puristi, sillä kaikesta huolimatta rakastin häntä, enkä olisi halunnut asioiden menevän näin.
Koska olin ollut jo ennen itsemurhaa muutaman päivän vanhempieni luona, jäin sinne. Kotiin meno tuntui liian ahdistavalta. Menin heti itsemurhan jälkeisenä iltana juttelemaan seurakuntamme pastorin kanssa. Pari päivää sen jälkeen menin aiemmin sovittuun terapeutin tapaamiseen perheväkivaltaklinikalle, missä olimme käyneet myös mieheni kanssa. Terapeutti tiesi ennen tuloani, että olin taas lähtenyt kotoa, mutta ei sitä mitä oli tapahtunut. Hän otti yhteyttä terveyskeskukseen ja sen myötä sain tapaamisen kriisityöntekijälle vielä samalle viikolle. Saman tien sovittiin myös kontrollitapaaminen kuukauden päähän.
Terapeuttia tapasin muistaakseni kerran viikossa 4–5 viikon ajan. En kokenut tuolloin tarvitsevani enempää käyntejä. Ylipäätään minulle oli tärkeää puhua asiasta lähelläni oleville ihmisille ja purkaa pahaa oloani. Varsinaista vertaistukea hain vasta äskettäin, vajaa viisi kuukautta tapahtuman jälkeen.
Mieheni kuolema muutti elämäni kertaheitolla. Minulle jäi keskeneräinen omakotitalo, jonka kunnostamiseen on mennyt kaikki vapaa-aika, sekä kolme koiraamme, joista minun on pitänyt huolehtia. Vaikka olen tuntenut itseni kuinka väsyneeksi hyvänsä, on koirien kanssa ollut pakko lenkeillä ja edistää talomme remonttia.
Päätin heti itsemurhan jälkeen, että en anna sen murskata minua. Enkä yhdenkään miehen tuhota minua. Silti suru tai raskas työtaakka on välillä saanut mieleni murtumaan. Pahinta on ollut mieheni kuolema, se tosiasia että se todella tapahtui. Tiedostan kuitenkin, että minulla on vielä pitkä elämä edessäni. Vahva elämänhaluni on auttanut minua jaksamaan. Olen pysynyt järjissäni varmasti myös fyysisesti raskaan remontoinnin ansiosta, sillä olen aina ollut kova tekemään hommia. Myös ihanat koiramme ovat antaneet minulle paljon rakkautta ja lohdutusta. Jollakin tavalla saan voimaa myös tulevaisuuden suunnittelusta, uskon että elämääni tulee myöhemmin jotakin ihan uutta.
Samalla kuin kotimme kunnostusprojekti on vienyt ajatuksiani muualle, on se myös saanut minut uupumuksen partaalle, sillä työmäärä on yhdelle kohtuuton. Oman henkisen puolen kanssa riittää yhä tekemistä ja lisähaasteita elämääni ovat tuoneet yllättävät taloudelliset ongelmat ja erilaiset käytännön asiat. Mieheni oli nimittäin tehnyt selkäni takana valtavat velat, joita lakimies setvii yhä. Välillä minusta tuntuu, että takaiskuja tulee koko ajan tasaisen tappavasti. Koko sotkun hoitaminen ja selvittely sekä siitä selviytyminen tulee olemaan kaikkinensa pitkä prosessi. Uskonkin, että varsinainen toipuminen alkaa vasta sen jälkeen, kun olen saanut kaikki asiat selväksi.
Käytännössä yhtäkkinen elämänmuutos tarkoitti sitä, että minun piti harjoitella tekemään kaikki itse – hoitamaan monenmoisia asioita ja remontoimaan. Sekä pelkästään oppia olemaan ja elämään yksin. Suunnitelmissamme oli erään yrityksen ostaminen ja siksi omat työkuvioni ovat nyt hieman auki. Käyn kyllä töissä, mutta taloudellinen huoli painaa, sillä tiedän työnantajani lopettavan yrityksen parin vuoden päästä.
Ajatusten tasolla tunnen itseni petetyksi. Ihmettelen, kuinka mieheni on pystynyt huijaamaan minua melkein kaikissa asioissa. Miten en ole huomannut valehtelua tai miksi en ole halunnut huomata sitä. Ajattelen nyt, että ihminen ei voi koskaan olla varma toisesta, vain itsestään.
Olen jäänyt miettimään myös suhteeseemme sisältynyttä väkivaltaa. Olen itse aina ihmetellyt miksi ihmiset jäävät sellaiseen suhteeseen. Ajatellut, että itse en jäisi. Kuitenkin todellisuudessa jäin ja palasin monta kertaa takaisin kotiin, vaikka mieheni oli pahoinpidellyt minut. Asiat eivät käytännössä ole niin helppoja tai yksinkertaisia, kuin ulkopuolelta voi näyttää. Meidän pitäisi oppia asettumaan paremmin toisen asemaan voidaksemme arvostella muiden ratkaisuja.
Sain heti alussa niin paljon keskusteluapua kuin halusin. Surunauhan vertaistukiviikonloppu oli minulle tärkeä vedenjakaja. Siellä tapasin naisia, jotka olivat kokeneet saman jo aiemmin – ja selvinneet. Heiltä kuulin, että suru tulee aalloissa. Välillä tuntuu, että se murskaa alleen, mutta sitten aalto lipuu ohi ja on taas vähän helpompi hengittää. Näin olen itsekin asian kokenut. Voi olla, että vertaistuesta olisi ollut minulle hyötyä jo aiemmin, mutta minulla ei ollut aikaa mennä niihin ja silloin koin sen turhaksi. Olen kyllä miettinyt myös ryhmään menoa.
En ole missään vaiheessa syyttänyt itseäni. Olin loppuun asti mieheni rinnalla tukien ja auttaen. Sekään ei tässä tapauksessa riittänyt tai auttanut. Tiesin, että hänen suunnaton paha olonsa tulee hänen itsensä sisältä, eikä johdu minusta, vaikka hän usein yrittikin kääntää asian toisin. Välillä olen toki miettinyt, että mikä tilanne olisi nyt, jos olisin vastannut hänen viimeiseen soittoonsa. Työnnän ajatuksen kuitenkin mielestäni nopeasti pois, sillä hän itse teki ratkaisunsa. Vaikka avoimeksi jäi paljon kysymyksiä, minun on hyväksyttävä, etten saa niihin koskaan vastauksia. En usko, että mieheni itsemurhaan on vain yhtä syytä, enemmänkin niin että sen takana on monta tekijää.
Lähimmäiseni tiesivät mieheni väkivaltaisuudesta. He olivat helpottuneita, ettei mies vienyt minuakin mukanaan ja että olen väkivallan suhteen turvassa. En ole jaksanut juuri kyläillä tai seurustella ihmisten kanssa ja joidenkin on ollut vaikea ymmärtää sitä. Olen vain halunnut olla omissa oloissani ja nuolla haavojani.
Mieheni kavereille hänen itsemurhansa oli sokki, sillä heillä ei ollut mitään käsitystä siitä mitä kotimme seinien sisällä tapahtui. He luulivat, että suhteemme on upea. Onneksi he eivät kyseenalaistaneet kertomaani, vaan suhtautuivat minuun hyvin, aivan kuten lähes kaikki muutkin ihmiset.
En ole avioliittoni aikana ollut paljoa tekemisissä mieheni sukulaisten kanssa, mutta eivät hekään ole juuri olleet minuun yhteydessä. Mieheni kuoleman myötä vähäinenkin yhteys välillämme on hiipunut. Esimerkiksi anopista en ole kuullut mitään hautajaisten jälkeen. Mieheni oli läheinen enonsa kanssa, mutta hänkään ei ole ollut minuun yhteydessä. Miehelläni on kolme tytärtä ja heistä vain yksi on käynyt luonani katsomassa koiria. Jos koiria ei olisi, en usko että hänkään olisi tullut. Vanhin tyttäristä haukkui minut hautajaisten jälkeen, sillä hautajaisjärjestelyt eivät olleet hänelle mieleisiä, vaikkei hän itse edes ollut muistotilaisuudessa. Minusta tuntuu kuin en olisi olemassa mieheni lapsille ja suvulle. Olen kuitenkin hänen lapsilleen heidän isänsä vaimo ja hänen äidilleen miniä. Ihmettelen hieman miten soittaminen ja vointini kysyminen voi olla niin vaikeaa.
Tällä hetkellä tunnen itseni erittäin uupuneeksi, mutta jollakin tavalla kuitenkin vaan jaksan tätä kaikkea. Talven tulokin ahdistaa, kun mietin miten saan kaikki pihatyöt ja autotallin tehtyä ennen talvea. Muuten oloni on ihan hyvä. Vaikka välillä itkettää, johtuu se enemmänkin väsymyksestä ja turhautumisesta sekä siitä että tarvitsisin mieheni apua kaikesta tästä selviytymiseen. Teen remonttia voimieni äärirajoilla, mutta en mieheni tekemien velkojen takia voi olla varma, saanko rahojani koskaan takaisin. Odotan aikaa jolloin suurimmat työt on tehty ja voin hieman levähtää sekä olla koiriemme kanssa.
Mieheni itsemurhasta on nyt hieman yli 5 kk. Tällä hetkellä pidän tekoa raukkamaisena, etenkin kun ajattelen minulta piilotettuja rahasotkuja. On helppoa lähteä pois ja jättää koko paska toisen hoidettavaksi. En usko, että pelkät raha-asiat saivat miestäni tappamaan itsensä. Vasta teon jälkeen olen ymmärtänyt, ettei suru kosketa ainoastaan minua. Esimerkiksi mieheni parhaan ystävän vaimo on ottanut tämän erittäin raskaasti. Kaikki tämä on lähentänyt meitä ystäviksi asti, vaikka aiemmin olimme tavanneet vain pari kertaa. Olen hyvin kiitollinen hänen ystävyydestään.
Koen olevani selviytymisessäni vasta taipaleen alkumetreillä. Aion jatkaa vuoden vaihteessa psykologian opintojani ja toivon, että kokemusteni kautta olen sitten joskus parempi työssäni. Haaveenani olisi myös kouluttautua myöhemmin vertaistukijaksi.”
Hanna, 37 v.
Julkaistu marraskuussa 2016