“What doesn’t kill you makes you stronger, but not without help”
”Isäni teki itsemurhan puolitoista vuotta sitten maaliskuussa 2014 ollessaan lomamatkalla. Vanhempani olivat eronneet vuosia aiemmin ja isäni oli viisissäkymmenissä oleva sinkkumies. Itsemurha oli täysi yllätys minulle ja muille lähipiirissä. Isäni ei jättänyt viestiä, eikä kenelläkään ollut aavistusta itsemurha-aikeista tai mahdollisista ongelmista.
Työskentelin ulkomailla, mutta olin juuri lomalla Suomessa, kun tieto isän kuolemasta tuli. Vanhempieni ainoana lapsena ja isäni lähiomaisena ryhdyin selvittelemään sekä järjestelemään isäni Suomeen tuomiseen, hautajaisiin ja muuhun liittyviä asioita. Se oli äärimmäisen yksinäistä puuhaa, mutta olin tottunut hoitamaan ja järjestelemään tämäntyyppisiä asioita.
Jälkikäteen ajateltuna olen tajunnut, että olin shokissa ja suoritin asioita mekaanisesti yksi toisensa jälkeen, oli sitten kyse siitä tuodaanko isä arkussa vai uurnassa Suomeen tai jostakin muusta. Apua tai tukea ei ollut, sillä muut ympärilläni olivat shokkitilassa ja kyvyttömiä toimimaan.
Ajattelin kuitenkin pärjääväni ja palasin töihin. Noin kuukauden kuluttua tapahtuneesta minulle puhkesi traumaperäinen stressihäiriö. Päädyin lääkäriin ja sen myötä sairaslomalle Suomeen. Muistan ajatelleeni tuolloin, että käyn vain pari kuukautta terapiassa ja sen jälkeen olen ihan ok.
Tuohon aikaan liittyvät muistikuvani ovat hieman hataria. Kävin kriisikeskuksessa juttelemassa muutaman kerran. Käynnit auttoivat tajuamaan, että se mitä minulle oli tapahtunut oli todellakin jotain aivan kamalaa ja tunsin, että ajatuksiani ymmärretään.
Syyllisyyden tunne lisäsi tilanteeni sekavuutta sekä hidasti toipumista. Ajattelin, etten ollut isälle jollakin tavalla riittävä. En myöskään ymmärtänyt miten hän kehtasi tehdä minulle näin. Kaikki tuntui epätodelliselta – ja hyvin pelottavalta. Olin aina tottunut pärjäämään sekä hallitsemaan ja ymmärtämään itseäni, nyt en pärjännyt itseni kanssa lainkaan. Väsyin helposti, eivätkä voimani riittäneet edes tavallisiin asioihin.
Minut ohjattiin mielenterveystoimistoon, mutta sieltä saatu apu ei tuntunut oikealta. Palasin uudestaan kriisikeskukseen, mistä minut ohjattiin päivystykseen ensiapuun ja sieltä edelleen psykiatriseen päivystykseen. Kriisityöntekijän tuki ja ymmärrys olivat tuossa tilanteessa korvaamatonta. Päivystyksen lääkäri tuli nopeasti siihen lopputulokseen, että minun pitäisi jäädä tilani vuoksi sairaalaan sisälle. Olin ehdottomasti sitä vastaan, jo pelkkä asian ehdottaminen oli minulle valtava shokki. Päivystyksen kriisiyksikkö oli olosuhteista johtuen myös suljettu osasto, enkä voinut ymmärtää, että minun paikkani olisi siellä. Pitkän suostuttelun jälkeen suostuin jäämään yhdeksi yöksi.
Tuntui kamalalta ilmoittaa omaisilleni, että olin jäänyt suljetulle osastolle. Nukuin paljon, ja kun olin hereillä, hoitajat kävivät kysymässä, halusinko ja jaksoinko jutella. Kohtelu tuntui hyvältä ja ilmapiiri oli rauhallinen. Paikan todellisuus ei vastannut lainkaan mielikuvaani siitä. Säännöllinen rytmi ja asiantunteva hoito sai kierrokseni laskemaan ja tilanne ikään kuin nollautui. Olin lopulta osastolla yhteensä neljä yötä. Kaaos pääni sisällä laantui ja olin ylittänyt kaikkein pahimman.
Varsinainen selviytymiseni alkoi kuitenkin, kun aloitin tapaamiset mielenterveystoimistossa uudelleen. Kävin kerran viikossa psykologin luona ja tilannettani tarkasteltiin parin viikon välein. Psykologini oli sitä mieltä etten ollut vielä kesällä valmis terapiaan, mikä piti varmasti paikkansa. Koin, että ajan kulumisen hoitava vaikutus oli kohdallani hyvin totta. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän ymmärsin tilannettani ja tunteitani.
Aloitin traumaterapian tapahtunutta seuraavana syksynä ja se jatkui puoli vuotta, terapiamuotona oli EMDR eli silmänliiketerapia. Silmäliiketerapian merkitys omassa selviytymisessäni oli ehdottoman ratkaiseva. Pääsin käsittelemään ja purkamaan tunteita kehoni kautta. Terapia oli hyvin tehokasta, eikä se sisältänyt pitkällistä sanallista analysointia, vaan vei minua selkeästi eteenpäin tunnetasolla korjaten trauman aiheuttamia vahinkoja. Hoidon ainoa miinuspuoli oli sen kallis hinta. Vaikka sairauskassani korvasi osan, itselleni jäi maksettavaa tuhansia euroja.
Uskon vahvasti ajatukseen siitä, että se mikä ei tapa, vahvistaa, kunhan saa ja vastaanottaa apua. Sitä minäkin todella tarvitsin, vaikken sitä aina itse osannut tai pystynyt pyytämään. Jälkikäteen katsottuna olisi ollut hyvä, jos lähimmäiset olisivat nähneet tilanteeni herkemmin sekä hankkineet minulle ammattiapua ja auttaneet käytännön asioissa heti alussa. Mutta tosiasia on, että me kaikki olimme tuolloin samassa tilanteessa ja itse kullakin oli kylliksi tekemistä oman selviytymisensä kanssa.
Terapian jälkeen ja voimieni kohennuttua olen löytänyt itseni uudelleen, tosin hieman erilaisena. Olen empaattisempi ja lämpimämpi, ja näen maailman kaikessa ihmeellisyydessään mielenkiintoisena ja täynnä mahdollisuuksia. Ajoittaisesta asiaan kuuluvasta surusta huolimatta pidän muutoksesta itsessäni sekä tämänhetkisestä olotilasta. Sen hinta on tosin ollut järjettömän kova. Luopuisin kaikesta, jos saisin isäni takaisin.
Ulkomailla elettyäni ajattelen, että meillä täällä Suomessa olisi paljon helpompaa, jos välittäisimme toisistamme enemmän. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme ja olemme olemassa toisiamme varten. Yksikin ihminen voi pienillä välittävillä teoilla muuttaa toisen elämän suunnan kohti parempaa. Joskus pelkkä hymykin tekee ihmeitä.”
Annika 31 v.
Julkaistu lokakuussa 2016