Anne-Marin tarina

”Vaikka olo heittelee, olen turvassa”

”Lapsuudenperheeseeni kuului vanhempieni lisäksi neljä minua vanhempaa sisarusta, kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Veljilläni oli reilun vuoden verran ikäeroa. Olin 10-vuotias, kun juuri 17 vuotta täyttänyt veljeni ampui itsensä kotitalomme piharakennuksessa vuonna 1975. Ihmettelin jännittävää kuhinaa pihalla, kun minut komennettiin pois. Vanhempieni reaktiot jättivät minuun vahvat jäljet. Äitini huusi kipeästi kaksin kerroin ja isäni joutui ottamaan sydänoireisiinsa nitroja. Parina päivänä asiasta puhuttiin, mutta muutoin minut suljettiin kaikesta pois. Ovet laitettiin edestäni kiinni ja kehotettiin leikkeihin. Suhtauduin asiaan 10-vuotiaan uteliaisuudella, vaikka toisaalta pelkäsin. Vaikkei minulle kerrottu mitä oli tapahtunut ja tekeillä, tiesin lähes kaiken, sillä kuuntelin keskusteluja salaa. Olin varsin hyvin perillä siitä mitä ympärilläni tapahtui.

Perusluonteeltaan veljeni oli spontaani ja huumorintajuinen. Veljeni itsemurha tuli täysin puun takaa, vaikka hän olikin jollakin tavalla suvun musta lammas kesken jääneen koulunkäynnin, rötöstelyjen ja muun takia. Hänen tyttöystävänsä oli jättänyt hänet hieman aiemmin. Näin jälkikäteen mietittynä merkkejä oli kyllä olemassa, sillä veljeni oli leikannut esimerkiksi valokuvista omat kasvonsa pois. Hän ei jättänyt minkäänlaista viestiä meille.

Minulle sanottiin heti tapahtuneen jälkeen, että tästä ei sitten puhuta. Ei koulussa tai missään muuallakaan. Kun naapurin poika alkoi itkeä koulussa, asia aukeni sielläkin ja johtajaopettaja kehotti minua olemaan perheen ilona kotona, koska siellä on niin paljon surua. Otin äidin tukijan ja ilon tuojan roolin. Kasvoin aikuiseksi veljeni itsemurhan taakka harteillani.

Sairastuin 2000-luvun alkupuolella masennukseen ja kävin sen takia 10-kerran lyhytterapiajakson vuonna 2003. Sairauden aikana lähennyimme jäljelle jääneen isoveljeni kanssa ja meidän oli helppo keskustella vaikeistakin asioista. Hänestä tuli minulle hyvin tärkeä.

Vuonna 2012 myös toinen veljeni teki itsemurhan lääkkeiden yliannostuksella pitkän masennuksen seurauksena. Hänen tekonsa ei ollut kauan jatkuneen syvän masennuksen vuoksi kuitenkaan varsinaisesti yllätys. Veljeni oli todella huonossa kunnossa ja ajoittain myös hoidossa Kellokosken sairaalassa. Hän oli avohuollon asiakas eikä pärjännyt ilman jatkuvaa tukea. Säännöllisestä hoidosta huolimatta hänellä oli jo vuosikausia ollut itsetuhoisia puheita.

Heti toisen veljeni kuoleman jälkeen sanoin miehelleni, että tällä kertaa kukaan ei kiellä minua puhumasta, tuntemasta ja suremasta. Menin lääkäriin, sillä olin saanut vuolaasta itkemisestä poskionteloiden tulehduksen. Sain antibiootit ja viikon sairasloman. Lääkäri kehotti hakemaan lisää, jos viikko ei riitä. Keskusteluavusta tai muusta ei ollut puhetta.

Koska ensimmäisen itsemurhan kohdalla mitään apua ei ollut tarjolla, jäi asia täysin käsittelemättä. Eikä nappiin mennyt tällä toisellakaan kertaa. Työterveyslääkärin apu ei todellakaan ollut riittävää. Tilanteeni arviointi jäi itselleni. Siinä tilanteessa en osannut vaatia enempää. Menin myöhemmin toiselle lääkärille, joka oli hyvin äidillinen. Tarinan kuultuaan, hän kehotti minua kertomaan lisää, sillä hänellä oli kuulemma vähän terapeutin koulutustakin. Kahdenkymmenen minuutin mittaisesta lääkärikäynnistä meni puolet siihen kun hän kertoi oman äitinsä luonnollisesta kuolemasta. En halunnut mennä hänellekään enää uudestaan.

Meni kauan ennen kuin pääsin todella käsittelemään veljeni kuolemaa ja muita asioita. Jälkimmäisen itsemurhan jälkimainingit olivat äärimmäisen raastavat siskojeni ja äitini kanssa. Riitelimme ja syytimme toinen toisiamme. Tilanne oli hirvittävä ja se paljasti monta muutakin kipeää asiaa elämästämme. Tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että pystyimme jotenkuten olemaan hautajaisissa saman katon alla.

Käsittelin veljeni kuolemaa itsekseni puoli vuotta. Olin työssäni tilanteessa, jossa tarvittiin ohjaajaa lasten sururyhmälle. Kun sain tiedon lasten sururyhmäkoulutuksesta kotipaikkakunnallani Jyväskylässä, päätin osallistua siihen. Taustalla oli ennen kaikkea oma kokemukseni lapsena sekä tietoisuus trauman kokonaisvaltaisuudesta. Koulutuksessa omien asioitteni käsittely lähti vasta toden teolla liikkeelle. Ohjaaja kannusti etenemään omassa tahdissa ja ryhtymään ohjaajaksi vasta sitten kun olen siihen valmis. Hän kertoi myös Surunauhasta, jonka nettisivuilta löysin lopulta Mielenterveysseuran kuntoutusjakson, mihin pääsin myöhemmin mukaan.

Vuosi toisen veljeni itsemurhan jälkeen alkanut intensiivinen kuntoutusjakso oli ratkaisevassa roolissa omassa prosessissani. Se piti sisällään kaksi viiden päivän jaksoa. Minulle oli tärkeää, että sain rypeä asian kanssa viisi päivää kerrallaan, keskittyä rauhassa suruun ja sen esille tuomiin tunteisiin sekä jakaa kokemuksia muiden kanssa. Puolen vuoden tauon jälkeen oli seuraava jakso, jolloin keskityimme toivoon ja tulevaisuuteen katsomiseen. Pitkällä tähtäimellä itselleni tärkeitä ovat olleet myös kuntoutusryhmämme suljetun Facebook-ryhmän kautta saatu tuki, ymmärrys ja keskustelut.

Samaan aikaan kun kamppailin kuntoutuksessa itsemurhien aiheuttamien traumojeni parissa, taisteli siskoni mies kynsin ja hampain elämästään syövän terminaalivaiheessa. Tilanne oli absurdi. Toiset eivät jaksaneet elää, toisella taas tahtoa oli silloinkin, kun kaikki toivo oli mennyt.

Olisinkin tarvinnut oman etenemiseni tueksi jo varhaisessa vaiheessa ulkopuolisen tahon, joka olisi tarttunut ohjaksiin ja patistanut asioiden pitkäjänteiseen käsittelyyn. Lopulta tänä vuonna päädyin työterveyshuollon kautta työterveyspsykologille, hoitoketju jatkui siitä psykiatrille ja lopulta psykoterapeutille, jonka kanssa terapiaa jatketaan niin kauan kuin tarvitsen, ja kaikki olennainen on käyty läpi. Samanlaista rohkeaa suhtautumista ja konkreettista asioihin tarttumista sekä mahdollisuuksien tarjoamista olisin tarvinnut jo kauan sitten. Minulta ei ole puuttunut tahtoa asioiden käsittelyyn, mutta en vaan ole tiennyt missä ja kenen kanssa sen tekisin. Toisaalta taas sisälläni on ollut tunne, että enhän minä mitään tarvitse, kyllä minä pärjään, sillä olen aina asettanut muut itseni edelle, äidistä alkaen. Taustalla on ollut ajatus siitä, etten saa rasittaa muita. Tarvitsin ulkopuolisen asiantuntijan, joka puskee minua hyväntahtoisesti eteenpäin. Nyt ajattelen, että olen niin arvokas että minulla on oikeus puhua ja tulla kuulluksi.

Tällä hetkellä käyn terapiassa kerran viikossa. Olen mm. tiedostanut, että perhe-elämämme oli lapsuudessani aika vaikeaa ja rikkinäistä, vaikka äidin mielestä kaikki on ollut aina hyvin, lukuun ottamatta mm. isän runsasta alkoholinkäyttöä. Terapiassani on itsemurhien lisäksi noussut esille muitakin huonoon olooni vaikuttaneita asioita ja olen päättänyt jatkaa terapiaa ainakin puoli vuotta. En yleensä ole mikään valokuvilla seiniäni täyttävä ihminen, mutta terapian myötä minussa on herännyt halu kehystää muistoja veljistäni seinälle. Tunnen valtavaa hellyyttä sekä surua heitä kohtaan – tahdon tuoda heidät näkyville ja valoon. Olen onnellinen tästä vaiheesta ja siitä, että pystyn ajattelemaan näin.

Toivoisin, että läheisen itsemurhan kokeneet saisivat ympärilleen rohkeita ihmisiä ja auttajia, jotka tukevat heitä ja vaikka järjestävät konkreettisesti apua. Omat voimat kun eivät useinkaan riitä sopivan hoidon etsimiseen, eikä ympärillä yleensä ole ylitarjontaa tukijoista. Ystävätkin ottavat usein välimatkaa. On vaikea kohdata sellaista, mistä itse ei tiedä tai ole kokemusta. Asian kanssa yksin jääminen on iso ongelma. Minäkin koin hiljaisuuden hyvin loukkaavana. En välttämättä olisi jaksanut puhua, mutta olisi ollut tärkeää, että joku olisi kysynyt vaikka tekstiviestillä kuulumisia. Pientenkin eleiden merkitys voi olla kriisissä olevalle suuri. Myös veljeni kolme lasta jäivät aluksi ilman apua, kunnes patistin heidät lopulta terveyskeskukseen, mistä kukin sai lopulta kaksi kertaa keskusteluapua. Mikä oli ehdottomasti liian vähän, mutta kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassamme pitäisi olla joku aktiivisesti yhteyttä ottava ja aloitteen tekevä taho tällaisissa tilanteissa.

Omassa perheessäni on kaksi koiraa, joiden kanssa käyn lenkillä metsässä ja muualla. Ylipäätään luonnossa liikkuminen on minulle hyvin tärkeää. Olen huomannut, että päiväkirjanomainen kirjoittaminen on tehnyt minulle myös hyvää. Erityisesti hengellisyyteni, yhteyteni Jumalaan ja kristillinen identiteettini ovat kannatelleet minua matkan varrella. Jollakin tavalla taustalla on ollut luottamus Luojaan, vaikka oloni on vaihdellut paljon. Tie tähän päivään on ollut pitkä ja menneisyyden käsittely jatkuu yhä. Jossakin vaiheessa käytin alkoholia aika reippaasti, se oli eräänlainen pakokeino ongelmista. Myös itselläni on ollut ja on yhä ajoittain itsetuhoisia ajatuksia sekä tekoja, jotka ovat olleet välillä hyvinkin pitkälle vietyjä. Tietoisuus itsemurhan mahdollisuudesta on aina olemassa jossakin mieleni sopukassa. Tunteen voimakkuus yllättää minut joka kerta. Onneksi minulla on ollut voimia tiedostaa näitä tilanteita sekä keinoja ottaa tilanteisiin järki ja todellisuus lopulta mukaan.

Puoli vuotta sitten myös 89-vuotias äitini yritti itsemurhaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Taustalla lienee myös veljieni kuolemiin johtavia käsittelemättömiä asioita. Minulle on ollut tärkeää, että omat lapseni tietävät veljieni itsemurhista sekä heidän mummonsa itsemurhayrityksestä. Haluan ainakin omalta osaltani katkaista tämän kierteen periytymisen. Olen sanonut heille, että näistä saa puhua niin kotona kuin koulussakin ilman salailua tai häpeää. Olen myös itse viestittänyt asiasta koulun terveydenhoitajalle ja opettajalle. Vaikka lapsille kertominen ja etenkin tiedon vaikutus arvelutti minua paljonkin, olen ajatellut että heidän kuuluu tietää. En halua siirtää peittelyä eteenpäin. Mieleni rauhoittui, kun viisas terapeutti sanoi eräässä tilaisuudessa, että jos totuutta ei kerrota, lapsi menettää kyvyn luottaa omiin vaistoihinsa. Uskon että näin on.

Olen hakeutunut vertaisryhmänohjaaja- ja sielunhoitajakoulutuksiin varmasti suurelta osin taustastani johtuen. Haluan olla ihmisille myötätuntoinen kanssakulkija ja pitää myös itsestäni huolta. Koen hyvin tärkeäksi sen, että ihmiset saisivat tarvitsemansa tuen. Aivan erityisen tärkeäksi koen nimenomaan lasten oikea-aikaisen avun saamisen.

Vihdoin alan olla enemmän sinut tunteitteni kanssa ja ymmärtää miksi välillä itkettää, suututtaa, surettaa tai raivostuttaa. Osaan antaa tunteilleni tilaa ja jopa tarkastella niitä. Myöskään niiden näyttäminen ei enää hävetä. Onneksi tunteiden ääripäät ovat jollakin tavalla pehmenneet. Olen saanut ymmärrystä myös siihen milloin minun pitää ottaa vähän rauhallisemmin ja vaikkapa hemmotella itseäni. Olen tietoisempi itsestäni ja oppinut lopultakin vetämään rajoja sekä sanomaan ei. Minun on tänä päivänä vaikea keksiä sellaista asiaa jota pelästyisin. Vaikka olo heittelee, olen turvassa.”

Anne-Mari, 50 v.

Julkaistu joulukuussa 2017